Kannattaisi vilkaista peruutuspeiliin!

Olin viemässä ystäviäni rautatieasemalle syntymäpäiväjuhlista. Heitin takapenkille pienen mustan käsilaukkuni ja pyysin takapenkillä istuvaa rouvashenkilöä siirtämään laukun sopivaan paikkaan. Ajoimme asemarakennuksen eteen. Matkustajat poistuivat kyydistä ja jatkoin matkaani  aseman edustan liikenteen ruuhkasta väljemmille vesille.

Autosta poistuneet matkalaiset huomasivat kauhukseen, että takapenkin pieni musta käsilaukku oli hämärässä auton valaistuksessa tullut vahingossa takapenkillä istuneen rouvan matkatavaroitten joukkoon. Huomattuaan erehdyksen rouva oli hätääntyneenä juossut autoni perässä ja huitonut laukullani herättääkseni huomioni. Kohdistin katseeni tiiviisti edessä olevaan liikenteeseen, huomioimatta laisinkaan, mitä taustalla tapahtui.

Kyydissä olijoilla oli nyt hankala pulma ratkaistavana. Heidän piti päästä laukustani eroon mahdollisimman pian ennen junan lähtöä. Junaan he eivät voisi ottaa laukkuani. Paikalle osui pariskunta, joka oli ollut saattamassa tytärtään toiseen junaan. Saattajapariskunta oli havainnut omituisesti käyttäytyvät, hätääntyneen näköiset ystäväni. Kyseltyään, mikä ongelma heillä oli, tuntematon pariskunta oli lupautunut laukun säilyttäjiksi. Rohkea teko!  Uskoa laukku tuntemattomille henkilöille aseman edessä. Ehkä pariskunta herätti luottamusta ja ystävieni hankala tilanne pakotti tarjoamaan apua.

Ajelin vielä juhlapaikalle paketoimaan päivänsankarin saamia kukkalaitteita. Seuraava pysähdys toikin tosiasiat eteen. Olin menossa tankkaamaan autoani, kun havaitsin laukkuni katoamisen.  Minulla ei ollut laukkua, jossa oli puhelimeni, kukkaroni ja pankkikorttini. En voisi soittaa kenellekään, en tankata, enkä kohta ajaa autollani, koska tankki oli jo melko tyhjä asemalle ajettaessa...

Maila Mustosen kirjoitus löytyy kokonaisuudessaan Kristelli -lehdestä no 1/2012