Meidän perheestä oli neljä veljestä sodassa. Oli jo sodittu muutama vuosi. Veljet kävivät keväällä vielä lomilla. He kertoivat, että on oudon hiljaista. Jotain on tulossa, mutta mitä? Etulinjassa kun olivat, he olivat saaneet tietoonsa, että ”naapuri” valmistelee hyökkäystä. Isot herrat takana sanoivat, että ”älkää puhuko soopaa”. Äitimme oli uskova ihminen ja sanoi: ”Painakaa päänne mättään koloon, että ei kuula osuisi. Minä rukoilen täällä, että selviydytte hengissä”. Veljet pääsivät rintamalohkolleen. Ja pian alkoikin tapahtua. Repesi sellainen ”tulihelvetti”. Rautaa oli ilmassa ja paljon. Ihmeellistä, veljeni selvisivät kaikki ”ehjänä” takaisin. Kotirintamalla paljon rukoiltiin ja Jumala auttoi. En tiedä, miten tänään kävisi? On käännetty selkä Jumalalle. Uskon, että kun hätä tulee, osataan vieläkin rukoilla.

Olin sodan aikaan 16-vuotias. Minulla oli kolme sisarta ja äiti, joiden kanssa hoidimme maatilan työt. Saimme lisäksi venäläisen vangin kesäksi töihin. Hän oli hyvä mies ja teki töitä ahkerasti. Häneltä sujuivat kaikki työt. Hän oli Uralilta kotoisin. Muistaakseni hänellä oli vaimo ja kaksi lasta. Perhettään hän ikävöi. Syksyllä tuli tieto, että vangit kotiutetaan ja hän oli iloinen mies, koska pääsisi kotiin perheen luo. En tiedä, pääsikö.

Me ystävystyimme Antin kanssa, hän oli kuin isoveli minulle. Kun sain joskus nuhteita naisväeltä, Antti sanoi: ”Niet tarvitse olla kiukus Veikolle, Veikko jummartaa paljon”. Meillä oli haikeat jäähyväiset Antin kanssa, itku ei ollut kaukana. Kesän aikana olimme yhdessä töissä, opin siinä puhumaan venäjän kieltä melko hyvin ja Antti oppi suomea. Kommunikointi onnistui hyvin. Tajusin, että nämä miehet on määrätty rintamalle niin kuin Suomenkin miehet. Minulle jäi kaunis muisto Antista. Toivottavasti hän pääsi kotiin. Tällainen oli ”meidän Antti”.

Muisteli Veikko Laari Kurikasta