Muistojen voima- teema tuo mieleen tapahtumia, joiden merkitystä tulee tarkastelleeksi uudesta näkökulmasta. Muistoni liittyy metsätöihin. Vinssasimme metsässä tukkeja traktorin vinssillä. Apumies oli silmukoinut hinausvaijerin noin puoli metriä tukin tyvestä. Tukki sai näin kimmokkeen mättäästä ja sen latva ehti lennähtää hartioihini ennen kuin ehdin tehdä juuri mitään. Puolittain ehdin kääntää selkääni, kun tukki osui hartioihini, vasemmalle puolelle korvan juureen.

Kun kuoleman käsi kulkee läheltä, sitä ei unohda. Makasin mättäiden välissä selälläni, tunnustelin liikkuvatko sormeni ja varpaani. Totesin molempien liikkuvan ja huokasin helpotuksesta. Vilustuminen ei olisi nyt hyväksi, luntakin oli jo sadellut maahan. Apumies nouti naapurin mökistä, puolen kilometrin päästä isännän hevosineen hakemaan minua metsästä. Taival meni reen liisteellä, päästiin mökin pihalle odottelemaan ambulanssia.

Kuopiossa, Kysin sairasosaston tarkkailuhuoneessa maatessani sain juttukaverikseni miehen, jolta oli kuolion takia amputoitu jalka. Oikea käsi oli hänellä kipsissä; tuore murtuma sängystä putoamisen takia. Hänellä oli aavesärkyä ja itselläni happiviikset hengitystä helpottamassa - valvomisen syitä siis tarpeeksi. Kumpikin valvoimme yön tunteina. Paljon syvää asiaa meillä molemmilla oli toisillemme.

Ehdotin, että voisin tulevana kesänä käydä häntä tapaamassa, äänittämässäkin, koska hänellä oli niin mielenkiintoisia juttuja kerrottavanaan. Juttukaverini sanoi silloin, että voisin tulevana kesänä tavata hänet Lapinlahden kunnalliskodissa (silloinen nimitys). Hänellä olisi siellä yhteinen huone vaimonsa kanssa, sieltä hänet löytäisi. Perusteluna oli, ettei hän enää voinut työntää vaimoaan rullatuolissa, kuten oli tehnyt viimeiset kymmenen vuotta vaimon invaliditeetin takia. Ratkaisu olisi heille välttämätön. Niinpä seuraavana kesänä toteutin aikomukseni ja tallensin tuolloisen juttukaverini ajatuksia nauhalle.

                                     ***

Tämä oli kuvaus satunnaisesta kohtaamisesta. Se oli omalla kohdallani myös tapaus, jossa kuolema on muistuttanut läsnäolostaan, esimerkkejä kohdaltani löytyy toki muitakin.

Syntyy ymmärrys siitä, ettei hiuskarvakaan katkea Jumalan tietämättä. Jokaisella tapahtumalla, sen laadusta riippumatta, on oma sanottavansa. Parhaimmillaan tästä tietoisuudesta syntyy harmonia, sopusointu, jossa voimme tuntea olevamme jatkuvassa vuoropuhelussa Korkeimman kanssa. Yhteys on ollut aina ajasta aikaan, hetkestä hetkeen. Muistomme tai kokemuksemme saattavat kätkeä näitä sanomia, muistojen voimaa. Tiedostammeko niitä ja miten? Siinä lienee pohdittavaa meille itse kullekin.

                          Jukka Lappalainen