Puhelimeni soi. En tunnista numeroa, joten vastaan koko nimellä. Soittaja kertoo etunimensä ja kyselee, tunnenko erään järjestön kehitys- ja lähetystyötä. Kerron soittajalle, että tunnen, koska olen tehnyt kyseisen järjestön työstä radiojuttuja 15 vuoden ajan. Soittaja ei tähän reagoi, toteaa vaan, että hyvä. Samalla alkaa tyypillinen markkinapuhe. Annan hänen puhua keskeyttämättä, sillä mitäpä tuo haittaa. Asiat ovat tuttuja ja voin samalla lukea sähköpostejani. Lopuksi soittaja kysyy, että lähtisinkö heidän kohteensa kummiksi. Kyselen, paljonko se maksaa. Saatuani kuulla hinnan, kerron, että tutkiskelen asiaa, mutta en tee ratkaisua juuri nyt tässä puhelimessa. Soittaja päättää puhelun ystävällisesti, ilman mitään painostusta. Hyvä näin. Se ainakin oli hänen lähestymistavassaan positiivista.

Kyselen itseltäni: Pitäisikö olla loukkaantunut vai purskahtaa nauruun? Mieltäni en pahoittanut, mutta kieltämättä tilanne oli hieman huvittava. Oliko soittajalla kuulossa vikaa vai miksi hän ei mitenkään reagoinut tietämykseeni? Olisiko hän voinut soittaa vaikka järjestön entiselle johtajalle ja pitää saman palopuheen? Pieni lähestymistavan muutos olisi voinut vaikuttaa positiivisesti kummihalukkuuteeni. Mielenkiintoista oli myös se, että olin saanut joitakin kuukausia sitten vastaavan puhelun samasta järjestöstä. Kaava meni lähes samoin. Silloin vain päätin puhelun nopeammin huomatessani, että soittaja ei noteerannut vastaustani.

Samankaltaisia tilanteita tulee vastaan harva se päivä. Hyvin tyypillistä on, että joku tuttu kysyy kuulumisia. Kun siihen sitten jotain vastaan, kaveri ei olekaan kiinnostunut minun kuulumisistani, vaan haluaa lähinnä kertoa siitä, mitä hänelle itselleen kuuluu. Voi valtava, että on kerrottavaa. Voi myös olla niin, että olen juuri kohdannut vaikean sairauden tai muun vastoinkäymisen elämässä ja kun viittaan siihen kuulumisissani, kaverilla on ollutkin vielä pahempaa elämässä. Sairauskertomusta riittää omasta ja sukulaisten puolesta. Alkaa aivan mahdoton puhemylly ja kun se on päättynyt, hän kertoo, että nyt on pakko kiirehtiä johonkin. Hävettää, kun ajattelen, että olenkohan itse toiminut juuri noin. Voi minua, jos näin on käynyt. Anteeksi, anteeksi, anteeksi! Toki tiedän, että myyntipuheessa kukaan ei ole kiinnostunut henkilöstä itsestään, vaan siitä, että saa kaverin ostamaan tuotteensa, mutta ehkä pieni kohteliaisuus tai kunnioitus taustatietämykseen olisi paikallaan. Voihan olla niin, että tuote menisi silloin paremmin kaupaksi.

Peiliin katsominen on välillä paikallaan, myös itselläni. Mikäs siinä, jos peilistä tervehtii aamulla kaveri parhaasta päästä, täydellinen tyyppi, ilman virheen virhettä. Sitten ei muuta kun menoksi. Harmi vaan, että sellaisia virheettömiä harvoin näkee, ja jos heitä on, he ovat usein kavereita ikävämmästä päästä. He kun eivät tee mielestään koskaan virheitä vaan löytävät aina toisista moitittavaa. Siinä sitä taas tässä ollaan, moittimassa toisia.

Päivi Kyyrö