Apu sittenkin lähellä

Teksti ja kuva: Riitta

Oli mitä kaunein sunnuntaipäivä maaliskuussa. Auringon säteiden luulisi ilahduttavan ketä tahansa, mutta minä kuljin allapäin. Jo aamulla olin tehnyt väylän aitalle. Se oli aikamoinen työ, kun lunta oli niin paljon. Aitan seinustaa vasten oli pinottu saunapuita, pieniä klapeja. Niitä raahasin piha-aukean läpi alas talon alakerran pannuhuoneeseen. Vaikka puut eivät ole tarkoitetut talon lämmitykseen, niin näillä ”arvokkailla” puilla kuitenkin lämmitän taloa. Yksi Ikean jättikassillinen oli hetkessä käytetty. Kun aikani puita raahasin, niin kesken kaiken keskellä pihamaata, välittämättä naapureista tai muista ohikulkijoista aloin yht äkkiä itkemään, oikein vollottamaan ääneen. Heitin kassit maahan ja menin sisälle. Istuin nojatuoliin ja itkin ja itkin. Sanoin itselleni: Minä en jaksa! Tästä ei tule mitään! Minä en selviä!

Olin pari kuukautta sitten jäänyt leskeksi. Vaikka mieheni oli kauan ollut sairaana, oli hän aina huolehtinut taloon polttopuut. Nyt hän ei enää ollut jaksanut. Niitä olisi siellä hänen kotitilallaan pinossa. Minun voimille liian rankka juttu; pitkä matka, hankalassa paikassa lumikinosten takana, halot olivat metrisiä, kun ne pitäisi olla 50 senttisiä. Olin tuskaillut puiden kanssa ja nyt ne olivat loppu ja lämmittää pitäisi. Välillä joku oli vähän sahannut tai tuonut puita muutaman päivän tarpeeseen.
- Minä lopetan tähän, ei tästä tule mitään. Ihan turha yrittää. Ei minusta ole mihinkään. Niinhän se kätilökin sanoi, kun olin keskosena syntynyt, että onkohan tästä mihinkään. Ei ole! näin tuumasin.

Siinä samassa soi puhelin. Mieheni kotitilan naapuri Heikki-isäntä soittaa.
- Terve, mitä sinulle kuuluu, kuinka jakselet?
- Kiitos, ei mitään erikoista. Ihan hyvin, vastaan kohteliaasti.
- Niin ajattelin vuan kysyä, että onko sinulla puita?
- Ei ole, sanon itkua pidätellen.
- Kuule, elä hättäile. Huomenna sinulla on puita! Myö tullaan Jukan kanssa, käyvvään puut teijän mualta, otetaan pinosta, joka on rinteessä!

Seuraavana aamuna tuli kolme miestä puiden kanssa ja parissa tunnissa puut oli sahattu ja nätisti pinottu liiteriin!

Kun miehet lähtivät, istahdin jälleen nojatuoliin ja kertasin päivän tapahtumia. Mutta on kerrottava, miten outo on ihmisluonto, ainakin minulla, sillä olisi luullut minun käyttäytyvän toisin kuin käyttäydyin. Istuessani jupisin Taivaan Isälle näin: - Oli se ihan hyvä, kun apua tuli vihdoin viimein, mutta pitääkö sen avun saanti jättää näin viime tippaan?! Eikö sitä voisi yhtään aikaisemmin antaa? Henkihän tässä menee…

Hädässä ystävä tunnetaan! He olivat mieheni ystäviä, eikä ystävyys päättynyt toisen poismenoon. On ollut ihmeellistä huomata, miten Jumala pitää huolen leskistä ja orvoista, Sanansa mukaan. En ole sittenkään jäänyt pulaan. Päivä päivältä olen yhä enemmän kiitollinen Jumalalle Hänen avustaan sekä kaikille ystäville, jotka ovat monin eri tavoin olleet avuksi ja lohdutukseksi! Kiitos!