Tällä viikolla vietämme lapsen oikeuksien viikkoa. Viime päivinä ovat omat lapsuusmuistot 50-vuoden takaa tulleet erityisellä tavalla mieleeni. Hetket ovat alkaneet elää kuvina mielessäni ja haluan nyt jäädä hetkeksi yhden joulunaluspäivän muistoihin.

Meillä oli toiseksi viimeinen koulupäivä ennen joululomaa. Minulla oli yksi tunti vapaata oppituntien välissä, joten lähdin katsomaan äitiäni sairaalaan. Äitini sairasti syöpää ja hän tiesi, kuten me läheisetkin, että hänellä ei ole paljon aikaa jäljellä. Tultuani äitini huoneeseen, huomasin, että siellä oli vain yksi tyhjä, pedattu vuode. Menin kysymään toimistosta, että minne olivat äidin siirtäneet. Toimistohuoneessa oli lääkärin lisäksi yksi hoitaja. Lääkäri kysyi, että olenko lähiomainen.

- Hän on äitini.

- Sinun äitisi kuoli aamulla, vastasi lääkäri.

Jostain syystä en ollut ottanut huomioon, että syy tyhjään vuoteeseen voisi olla äitini kuolema. Lähdin huoneesta. Kuulin jonkun sanovan, että olisiko pitänyt antaa jotain rauhoittavaa. Päästyäni ulos, juoksin pitkin lumista tietä koululle kyyneleiden virratessa pitkin poskiani. Koulun aulassa oli vain yksi luokkatoverini, joka ymmärsi tulla viereeni. Hän meni kertomaan asiasta rehtorille, joka haki veljeni luokasta. Lähdimme yhdessä linja-autoasemalle ja matkustimme kotiin.

Tänä päivänä voi vai ihmetellä miten lapsen suru kohdattiin. Kukaan ei kietonut käsiä ympärilleni tai huolehtinut meistä. Vaikeaa surun kohtaaminen usein onkin, olipa kysymyksessä aikuinen tai lapsi. Mutta nyt lapsen oikeuksien viikolla voimme pysähtyä hetkeksi miettimään pieniä ihmisiä, heidän suurta hätäänsä maailmassa. On niin monenlaista surua, jota lapset joutuvat kohtaamaan. Myös jokaisen meidän itsemme lapsena koettu suru on hyvä joskus käsitellä. Ehkä silloin on myös helpompi toisen suru kohdata.

Päivi Kyyrö

Kuuntele lisää aiheesta tiistaina 26.11. klo 19:10 radio Patmos, Suunnanmuutos-ohjelma.

Julkaistu Lapsen oikeuksien viikolla 22.11.2019