Rakas lapsenlapseni

Olen todella pahoillani siitä, ettemme voi tällä hetkellä tavata. Onhan meidän yritettävä kuunnella meille annettuja ohjeita, vaikka ne tuntuisivatkin meistä hullunkurisilta.

Ajattelin ensin, että uhmaan kyllä näitä sääntöjä ja lähdemme yhdessä vaikkapa laavulle kaukana kaikesta. Mutta en minä voi sitä tehdä, eikä se johdu pelkästään kuuliaisuudesta. Vaikka sekin on tärkeä asia, etten anna sinulle väärää viestiä. Ei tarkoitukseni ole sanoa, ettei määräyksistä kannata välittää.

Kyllä hyvin tiedän, että kaikelle on syynsä, vaikka tämä aresti meitä molempia harmittaa. Mutta sitten huomasin vielä tärkeämmän asian. Jos olisimme lähteneet yhdessä jonnekin ja jos minä sen jälkeen sairastuisin. Jos vaikkapa lopulta koronaan kuolisin, niin sinä kantaisit lopun ikääsi syyllisyyttä, vaikka se ei sinusta olisikaan lähtöisin, sillä ihminen kerta kaikkiaan on sellainen. Sellaista taakkaa en sinun elämääsi halua. Siispä meidän on tämä karanteeni kestettävä ja toisiamme muilla keinoin kannustettava.

Onhan meillä onneksi monenlaista tekniikkaa, jonka avulla voimme pitää yhteyttä. On tietokoneita ja koko se verkostomaailma ja tietenkin puhelimia.

Mahtoi sinua eilen huvittaa, kun yritit soittaa minulle videopuhelua. Soihan se puhelin tietenkin, mutta en vain saanut sitä avautumaan. Ja niinkuin sinä minua aikoinaan opetit, mutta ei se vaan nyt onnistunut. Tarvitsisin nyt jälleen tukiopetusta, eikä se onnistu etänä. Siispä luovutin ja soitin puhelun aivan tavallisena. Nuoriso kuulema pitää virtuaalijuhlia, mutta meidän on luotettava vanhaan tuttuun tekniikkaan, se on meille parempi niin.

Joskus minusta tuntuu kuin tämä tekniikka olisi suorastaan inhimillistä. Ajattelen itseäni ja kirjoittamistani. Kun olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja sitten yritin, niin alkuun se oli hyvin hankalaa, mutta nyt se mielestäni alkaa sujua. Käyttämätön tekniikka jää joskus kuulemma nukkumaan.

Yritimme sitten yhdessä, ukkisi ja minä, tuota aiemmin käyttämäämme tekniikkaa herättää, nimittäin skypeä. Muistan kuinka kolme vuotta sitten, kun olin hyvin sairaana, saatoin sen avulla osallistua tätisi häihin. Nyt sitten päätimme yrittää ja otimme yhteyttä toiseen tätiisi. Kyllä skype sitten onnistui puolittain: tätisi kuuli kyllä meidän äänemme, mutta me emme häntä lainkaan. Kuvan saimme tällä kertaa näkymään. Niinpä taas oli luovutettava ja soitettava puhelu tavallisena, että sai asioihin tolkkua.

Kaikesta huolimatta toivon, ettet pode yksinäisyyttä. En minäkään, sillä huomaan saaneeni perinnöksi jotakin todella arvokasta. Siksi haluan päättää tämän kirjeeni runoon, jonka kirjoitin oman äitini muistolle. Siis kysymyksessä on sinun isomummosi, joka viimeisinä vuosinaan ei jaksanut käyttää edes tavallisen puhelimen tekniikkaa ja silti häneltä jäi tällainen

MUISTO

Hän ei ollut yksinäinen

Joka päivä hän vieraili

lastensa ja lastenlastensa

luona aina viidenteen

sukupolveen asti

Ajatuksen voimin

rukouksen tietä

siunaten hellästi

kaikkia heitä

jokaista erikseen