Olen pian 79-vuotias kuulovammainen eläkeläinen Mikkelistä. Koronavirus on sulkenut minut pääasiallisesti neljän seinän sisälle. Koska minulla/meillä ei ole lapsia ja kaikki sukulaiset asuvat Etelä-Suomessa, joudun itse hoitamaan ruokakauppa ja apteekkiasiat. Muita asiointejahan ei sallitakaan. Mieheni on 2 vuotta vanhempi ja sairastaa sepelvaltimotautia, eli on kahdesta syystä riskiryhmäläinen, minä vain iän takia.
Kun kaikki harrastusmahdollisuudet ovat minimissä (kirjasto, uimahalli suljettu ja srk:n tilaisuudet peruttu) jää aikaa enemmän ja ihmiskontakteja on normaalia vähemmän.
Olen koko elämäni pitänyt lukemisesta, suorastaan rakastan sitä. Kotityötkin jäävät sivuun, jos mielenkiintoinen kirja on edessä. Onneksi meillä on aika laaja hengellinen kirjasto kotona ja niissä myös lukemattomin kirjoja, nyt niitä saa lukea hyvällä omallatunnolla. Raamatun lukeminen on yleensäkin päivittäistä, ja nytkin.
Olen tähänkin asti joka päivä ulkoillut ja nyt siihenkin on aikaa, eikä se ole riskiryhmäläisiltäkään kielletty. Uimahallissa käyntiä kaipaan, käyn nimittäin tavallisesti 2-3 kertaa viikossa uimassa, vesijuoksemassa tai vesivoimistelussa.
Meillä on palapelejä kotona, kokoan niitä mielelläni, varsinkin mökillä. Nyt molempiin on aikaa enemmän sekä palapelien kokoamiseen kuin mökkeilyynkin.
Seurakuntayhteydestä eniten kaipaan messuja ja niistä ehtoollista. Käyn messussa tavallisesti joka pyhä. Raamattupiirit ja muut pienpiirit eivät ole niin kaivattuja, koska minulla on niissä kuulon takia ongelmia, en aina ole kartalla, mistä puhutaan. Ihmiskontaktitkin jäävät siksi aika vähiin niissä.
Minä en mielelläni puhu puhelimessa, koska myös siinä kuuleminen on huonoa. Yleensäkin hoidan asioita sähköpostilla, WhatsApp:illa ja tekstiviesteillä, joten siinä asiassa ei ole muutosta. Toisten ihmisten tapaaminen eri tilaisuuksissa ei pahemmasti haittaa, koska kotona on juttukaveri.
Minä olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja silloin - vaikka en silloinkaan asunut yksin - vaan mieheni kanssa, koin itseni yksinäiseksi. Masennukseen verrattuna tämä tilanne ei ole katastrofi. Nyt tilanne ei ole toivoton, kuten silloin koin olevan, silloin en nähnyt valoa tunnelin päässä. Koronatilanne on väliaikainen, nämä rajoitukset loppuvat jossain vaiheessa.
Kaiken kaikkiaan tämä koronavirus ei ole paljoakaan hankaloittanut elämääni. En tunne itseäni eristetyksi tai yksinäiseksi. Ajattelen, että Pyhä Kaikkivaltias Jumala on nähnyt hyväksi antaa tämän "vitsauksen" tai näkymättömän vihollisen. Luotan siihen, että hänen omanaan voi olla turvallisella mielellä. Mitään ei tapahdu hänen sallimattaan. Hän on luvannut olla omiensa kanssa sekä elämässä että kuolemassa. Se lupaus koskee minuakin ja se riittää.
15.04.2020 Kerttu Kurki-Marttinen, Mikkeli
