Kesäloman alkaessa, rahan ollessa tiukalla, pikkupoikien mielessä alkoi kehittyä erilaisia ideoita.

12 – ja 13- vuotiaat veljeni päätyivät nikkaroimaan kanoottia vanhemmilta lupaa kysymättä. Myönteistä vastausta tuskin olisi tullutkaan, joten pojat päättivät oppimisen ja erehdyksen kautta ryhtyä toimeen. Tietäessään asiasta isä olisi ankarasti kieltänyt lapsilta kirveen, sahan ja puukkojen käytön hänen poissa ollessaan tai olisi halunnut valvoa jälkikasvunsa touhuja. Vanhemmat ja minä lähdimme Sääksmäelle kaksipäiväisille kirkkolaulujuhlille, jossa isäkin toimi kuoronjohtajana Rapolanharjulla.

Kesäretkellä serkkutapaamisessa Heinolassa pojat olivat nähneet ”kangaskanootin” ja siitä alkoi muhia ajatus omasta kanootista. Nuorempi veli kävi kirjastossa lainaamassa Tee se itse -kirjan, jossa kajakin piirustuksia ja rakennusohjeita.

Veljeni kuvittelivat selviytyvänsä kanootin työstämisestä parin päivän aikana, mutta se osoittautui liian optimistiseksi arvioksi.

Maatilalla Einolan isännän kanssa oli ollut puhetta kanoottiin tarvittavasta puutavarasta. Hän oli luvannut antaa rimoja kehikkoon ja toi kuorman hevosella pihaan. Puutteellisissa olosuhteissa huteran tason päällä ja saunan pukuhuoneen penkillä alkoi toiminta.

Paikkakunnalla sijaitsi iso vaneritehdas, josta veli toi pyörässään kasan levyjä. Märkien vanerien taivutus kehikon päälle olikin sitten vaikeaa. Lentovaneri olisi taipunut helpommin. Vanerilevyjä yhdistettiin toisiinsa nauloin. Vääntyneet rakennuksessa käytetyt, osittain ruostuneet ja oiotut naulat sopivat käyttötarkoitukseen.

Toinen naputtelija kipasi noutamaan väriliikkeestä vernissaa, maalia ja kittiä. Ammottavia rakoja tilkittiin vanhoilla vernissalla kyllästetyillä, käytetyillä juuttisäkeillä. Naapurin nuorimies tupsahti hymyillen seuraamaan poikien puuhan edistymistä ja ehdotti vernissan käyttöä. Säkkejä riitti kanootin ulkovuoraukseenkin.

Miten vaneri ja kangas hylkivät vettä?

Naapurin Aune-ompelija yhdisti ”jokamiehen lakanakankaat” toisiinsa pitävin saumoin. Riittoisaa kangasta monikertaisena käytettiin ulkoverhoiluunkin. Sitten tohinalla vihreän ostomaalin pensselöintiä moneen kertaan kanootin pohjaan niin paljon, että ulkopinnasta saatiin vettähylkivä.

Kanootti pintakäsiteltiin kesämökin vanhoilla jäännösmaaleilla punaisella ja sinisellä, joita löytyi liiteristä.

Istuin muotoiltiin puusta. Alkuun melaksi kelpuutettiin puuvarteen krouvista laudasta kiinnitetyt palat. Niilläkin kajakki tosin vaivalloisesti lipui eteenpäin. Sitten muistui kai mieleen luokkatoverin isä, puuseppä. Toivomuksena esitettiin, että hienot puumelat olisivat valmiina juhannusaattona. Poikain toive toteutui.

Tätä poikien askartelua oli seuraamassa asiasta kiinnostuneita lähitienoon lapsia. He tuskin malttoivat ruokaillakaan. Kanootin edistymistä alusta loppuun oli kiva katsella ja aika kului nopeasti pikkuapulaisenakin.

Valmiin kanootin kuljettaminen rantaan tuotti päänvaivaa. Ratkaisua mietittiin. Nelimetrinen kanootti sidottiin naruin kahden polkupyörän päälle ja tämä kolmen henkilön saattue hissukseen kävellen kuljetti tuotoksen kapeaa liikennöityä tietä n. 5 km matkan kesämökin rantaan. Valmista kanoottia piti heti päästä testaamaan.

Pojat totesivat kulkupelin olevan kiikkerä. Kivisessä rannassa oli oltava varovainen.

Taidot kehittyivät kokemuksen kautta, miten helpommin ja turvallisesti voi istahtaa kanoottiin.

Minulle äskettäin selvisi, että poikien käsityö olikin kajakki, jossa yleensä on köli ja peräsin ja niiden merkitys. Meidän kajakista puuttuivat nämä kaksi tärkeää asiaa.

Neitsytmatka tehtiin turvallisuussyistä rannan läheisyydessä. Kaikki melojat olivat myös uimataitoisia. Kelluntaliivejä ei ollut yleisesti käytössä. Kokeilin minäkin uutta kulkupeliä pikkumatkan ja myöhemmin meloin järven selällä eikä kanootin kiepsahtaminenkaan pelottanut, sillä olinhan minä ”hyppyä vaille uimamaisteri” käyttääkseni äidin määritelmää. En uskaltanut sukeltaa sillankaiteelta jokeen saadakseni tammenlehdestä sidotun seppeleen kutreilleni. Oli tyydyttävä siis itsesidottuun pajuseppeleeseen ja kandin papereihin.

Melonnasta kiinnostuneita oman väen lisäksi olivat monet vierailijat, joita siihen aikaan kävi paljonkin mökillämme kesäilemässä, saunomassa, uimassa, soutelemassa, ongella.

Tuore saunavihta odotti kylpijää. Lapset kipittivät vuorollaan noutamaan kylpyvettä saunavieraille ja huolehtivat isän ollessa estyneenä (kesälauantaisin useita vihkimisiä) padan alle puut ja pitivät jatkuvalämmitteisen kiukaan kuumana. Kivaa oli juosta löylystä järveen ja hytisten huulet sinisenä juoksujalkaa nopeasti lauteille lämmittelemään.

Pienen saunamökin ahtaissa olosuhteissa pikku Rapid-tulisijalla keitettiin useat porokahvit ja kastettavaa tuotiin pyöränsarvessa kotoa kasseissa. Juomavesikin oli tuotava maitokannuissa, joskus puutkin jenkkikassissa, koska isä oli luonnon ystävä eikä sallinut puiden kaatamista pieneltä tontilta. Illansuussa Suvirannan ihanan auringonlaskun seuraamisen jälkeen alettiin kerätä kimsut ja kamsut paluumatkaa varten, kun yöpymistila ei riittänyt 5- henkiselle perheelle ja kylmäsäilytystilatkin olivat puutteelliset.

Tätä melonnaniloa kesti ehkä 5 vuotta, kunnes eräänä talvena kajakki oli viilletty puukolla käyttökelvottomaksi ja tuhon korjaaminen näytti toivottomalta. Siihen päättyi kajakin tarina. Puinen soutuvenekin oli kovassa käytössä.

Tenavien ihan itte valmistamasta kajakista jäivät kivat muistot ja ilo sekä isän 1960- luvun alussa ikuistama laatikkokamerakuva kertoo menneisyydestä. Melontaa tahdittamaan sopii lasten Kanoottilaulu: ”Kanootin kapean vesille laskin, seuraan nyt majavaa vaeltavaa. Kanootin korean kaisloihin soudan, hauen ja säynävän saaliiksi saan...”

Uskon, että tällainen pikkupoikien toiveen toteutuminen tuotti iloa meille kaikille.

Kuvassa veljeni lähtövalmiina uudessa kajakissaan ja sisar laiturilla malttamattomana odottamassa melontavuoroaan.

”Innostus on suuri rikkaus ja sen avulla pystymme suuriinkin saavutuksiin. Se on sisäistä uskoa tehdä unelmistaan totta” on Marleena Ansion toteamus.

Teksti ja kuva: Terttu Laitinen