Oli lämmin kesäpäivä vuonna 1944. Seisoin kotini pihalla ja kaksitoistavuotiaan pojan uteliaisuudella katseeni seurasi tarkasti kaakkoon päin. Lappeenrannan suunnalta kuului sodan ääniä; matalaa kuminaa. Matkaa oli kaupunkiin noin 13 km. Äkkiä kaupungin yläpuolella näytti siltä, kuin lentokone olisi mustana savu juovana pudonnut alas. Pian saimmekin kuulla, että asemaa pommitettiin. Kuusitoistavuotias veljeni oli asemalla töissä. Seuraavana päivänä 22-vuotias sisareni meni etsimään veljeämme. Pahat aavistelumme olivat totta. Sisareni tuli matkalta kotiin tuskaisesti itkien. Vaivoin hän sai kerrotuksi, että koko kaupunki oli kaaoksessa.

Sankarihautausmaalla oli tummiin pukeutunutta väkeä. Ainoastaan omaisten hiljainen nyyhkytys ja äitien syvät, tuskaiset huokaukset, olivat korvin kuultavana. Leski äitini seisoi hiljaa tuskansa kanssa. Neljä sotilas pukuista veljeäni seisoivat ikä järjestyksessä suorassa rivissä. Yksi heistä Äyräpäässä haavoittuneena kainalosauvoihin nojaten. Samanaikaisesti siunattiin kirkkomaan multiin Äyräpäässä kaatunut serkkuni. Kunnialaukaukset sävähdyttivät paikalla olijoita. Veljeni tyhjälle hautapaikalle pystytettiin valkea puuristi. Sotamies Risto Pyysalo. Oi kallis Suomenmaa...

" Muistele muinaisia päiviä, ajattele menneiden sukupolvien vuosia. Kysy isältäsi, niin hän sen sinulle ilmoittaa, vanhimmiltasi, niin he sen sinulle sanovat." 5. Ms. 32: 7. ( v.1933/ 38 käännös.)

Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala.

Aimo Pyysalo, Järvenpää