Muistoja lapsuudesta: Junamatka Tampereelle

Teksti ja kuva: Terttu Laitinen

Joulunalusajan traditioihin sisältyi meillä junamatka Tampereelle. Tarkoituksena oli suoda myös ahkeralle äidille työrauha ja pieni lepohetkikin.

Kaupungissa tehtiin ensin piipahdus tuttavan luokse äidin lämpimäisten pullan, maustekakun, piparien ja rievän sekä kahvipaketin kera. Joimme tulokahvit hyvin ahtaassa kaksion keittiössä. Oli kiva käyttää vesiklosettia, kun olimme tottuneet maalla ulkohuusiin suvet, talvet.

Menomatkalla uimahalliin poikettiin musiikkiliikkeeseen nuottiostoksille.

Hämeenkadun loppupäässä sijaitsi Stockmannin tavaratalo, jonka katutason suuret ikkunat olivat somistettu lasten iloksi. Silmämme loistivat kirkkaana, kun tonttu kurkisteli milloin mistäkin metsäneläinten joukossa, joulupukki nyökytteli päätään tervehtien meitä, junarata jyskytti omaa reittiään.

Piti irtaantua ja jatkaa uimahalliin.

Pyyhenyytit, uikkarit ja isällä vihta kainalossa valittiin omat osastomme, minä yksin naistenpuolelle.

Ihanaa talvellakin uida ja juosta altaasta välillä kuumaan löylyyn.

Oli mahdollista isoista päätyikkunoista seurata liikennettä, hytiseviä ihmisiä ”Nysseä” onnikkapysäkillä, reippaasti liikkuvia ihmisiä, huurteisia puita. Meillä ilo ylimmillään vain uikkareissa.

Osasin uida sammakkoa, ”kylkimyrää” ja krooliakin kokeilin, välillä selkäuintia ja kelluntaa.

Uimapuvussani oli varhain saatu uimakandidaatin merkki ja voisin kehaista ”hyppyä vaille maisteri”. Vuosittaisia aikaisempia suorituksiani ei hyväksi luettu, kun puuttui se korkealta hyppääminen tai sukeltaminen.

Ajattelin kiivetä kolmen metrin hyppytelineelle. Korkeus hirvitti ja aikansa siinä tuumailin, jahkailin ja pakenin pelokkaana, kunnes takanani kuului miehen jämäkkkä tokaisu: "menetkö vai etkö?" Koin pakottavan tunteen ja silmät sulkien kävelin hätäisesti notkuvan ponnahduslaulun päähän ja hyppäsin pikaisesti nenästä kiinni pitäen. Muut hypyt sujuivat vapautuneesti alimmalta ponnahduslaudalta.

Molskis!

Pukukopilla ei ollut hiustenkuivaajaa, joten pyyhekuivina oli sitten lähdettävä pakkaseen ja rivakasti käveltävä asemalle illan viimeiseen henkilöjunaan. Vilustumisvaara!

Isää varmaan harmitti, kun hän ei ehtinyt keskittyä taidetarvikkeiden antiin eikä viivähtää kauppahallissa leivoskahveilla.

Itsesidottu rutikuiva pajuseppele ja uintimerkki todistuksineen muistuttavat uimataidostani, joita uimakoulun päättyessä promotiossa juhlistettiin 1950- luvulla kravatit kaulassa. Tammiseppelettä olen edelleen vailla.