Vanhempieni vielä eläessä menin aina jouluksi lapsuuden kotiini.

Kerran äitini ehdotti, että menisimme paikalliseen sairaalaan katsomaan kauan halvautuneena ollutta sukulaistamme. En ollut nähnyt häntä vuosiin.

Äitini varasi mukaansa kynttilän ja hengellisen laulukirjan.

Menimme sairashuoneeseen. Yllätyin suuresti, kuinka pieneksi sairas ihminen olikaan kutistunut. Vain pää tuli esiin peittojen alta, muuta ei juuri näyttänyt olevankaan.

Potilas nukkui. Yritimme herättää hänet, mutta turhaan. Hän vaan nukkui levollisesti vuoteellaan.

Sitten äitini sytytti pöydälle kynttilän ja alkoi laulaa joululaulua ”Maa on niin kaunis”, minäkin siihen yhdyin.

Kun tulimme laulussa kohtaan, jossa sanotaan: ”Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluhun kaiku soi.”

Silloin tapahtui ihme. Sairas avasi silmänsä, katsoi kirkkailla silmillään kynttilää ja sanoi selvällä äänellä: ”Joulu.”

Kyyneleet tulivat silmiini. Taivaallinen sanoma oli saavuttanut sydämen:

Meille, maan tomun lapsille, on syntynyt Vapahtaja!

Näin sielusta sieluhun kaiku soi siinä potilashuoneessa ja sairauden runtelema, kuolematon sielu vastasi tuohon sointuun.

Kerran tuo sanoma lähti taivaasta enkelien laulamana ja nyt se saavutti meidän sydämemme. Meille on syntynyt Vapahtaja, Hän on Kristus Herra.

Ystävä hyvä!

Joh. 3:16 luemme:
Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Ettei yksikään, ei heikoinkaan, et sinäkään!