Siirry suoraan sisältöön
Etusivu | Tietoa meistä | Yhdistykset | Jäsenille | Medianurkka | Hae
Kristillinen Eläkeliitto haastateltavana Radio Dein Herätys-aamuohjelmassa.

Kristillisen Eläkeliiton toiminnanjohtaja Päivi Kyyrö ja järjestökoordinaattori Hanna Forsgrén-Autio kävivät 19.4.2021 Radio Dein #herätys! -aamuohjelmassa kertomassa ikäihmisten ja liiton kuulumisista. Voit kuunnella tallenteen ... Lue lisää

"Arki pitää saada kimaltamaan", tuumailee hymymummo Eila.

Teksti: Hanna Forsgrén-Autio Kuva: Päivi Kyyrö Lue lisää

Ystäväpysäkki 2021 - ajatuksia ja kokemuksia KUUNTELE

Ystäväpysäkillä ihmiset kertovat ajatuksiaan ja kokemuksiaan muunmuassa liikunnan ilosta, lähimmäisten kohtaamisesta, eläkkeelle jäämisestä ja antoisasta yhdistystoiminnasta. Ohjelmat on toimittanut Päivi Kyyrö. Lue lisää

Liiton vuosikokous Länsi-Porin kirkossa 20.5.2021 klo 12

Kristillisen Eläkeliiton vuosikokous pidetään torstaina 20.5. 2021 klo 12 Länsi-Porin kirkossa, Liikastentie 28, 28610 Pori Lue lisää

Haikailua mummolasta

kahvitarjoilut

Julkaistu 12.1.2021

Haikailua mummolasta

Teksti ja kuva: Terttu Laitinen

Perheessämme oli vilinää ja sosiaalista elämää, mutta kärsimme isovanhempien puutteesta. Onneksi eräs vanhempien tuttavapariskunta tuli läheiseksi ja iloisesta Aino-tädistä tuli eräänlainen ”sijaismummi”.

Sodan jälkeen isällä piti olla kaksi työtä, jotta viisihenkinen perhe tuli taloudellisesti toimeen. Kouluttautuneen kirkkomuusikon palkka oli kehnonlainen ja äiti hoiteli huushollin ja lapset. Sukulaisia ei ollut tukena.

Kotimme lähellä sijaitsi nahkatehdas, josta isä sai lisäansiota noin 8 vuoden aikana. Hän pelkäsi ”tärkeän työkalun”- sormiensa loukkaantumista kiinnittäessään ns. ”nopoja” vuotaan.

Tehdastyössä isä tutustui seurakuntalaisiin sorvin ääressä. Eikö nykyisin pappien koulutukseen sisälly tehdasharjoittelu? Musiikkimiehenä isä taisi olla aikaansa edellä jo 50- luvulla. Pyytäessään työnjohtajalta vapaata isältä kysyttiin kumpi on hänen päätyönsä - tehdas vai seurakunta, kun samanaikaisesti olisi pitänyt osallistua kumpaakin. Oli siinäkin taiteilemista!

Tehdasmiljöön kautta tutustuimme isän työkaveriin varttuneeseen, iloiseen Aino- tätiin. Hänen miehensä työ vei junamatkoille eri paikkakunnille kauppaamaan mustavalkokuvien suurennuksia, jotka värjättiin käsin värikuviksi.

Tällä pariskunnalla oli pikkuruinen asunto. Keittiöön mahtui puuhella, ruokapöytä, muutama tuoli ja senkki, sinkkinen tiskipöytä. Hyllyllä raksutti kello, jossa Aku-Ankka heilutti päätään ja kädet toimivat viisareina. Pikkutytön katse seurasi tiiviisti uutuutta. Pienempi huone vaiko alkovi oli eristetty verholla. Siellä sänky, josta saatiin kahdelle makuupaikka. Ahdasta oli, mutta sopu sijaa antoi.

Monesti lähdimme kävellen tai talvella potkurilla tuon pariskunnan luokse. Meillä oli uunituoreita lämpimäisiä tuliaiseksi.

Aino istahti jakkaralle ja Presidentti-kahvipaketista sujautti paahdetut pavut kahvimyllyyn. Tuttu kahvimyllyn rahina säesti keskustelua ja pian keittiössä leijui tuoreen kahvin tuoksu. Meidän perhe oli tottunut kahvitteluun. Aino kiusasi, että kahvista tulee musta tukka. Mietiskelin tulisiko minullekin, vaaleakutriselle?

Kun olimme välillä yllätysvieraita, emäntä piipahti saman talon leipomon omistajien ovea kolkuttamaan ja palasi ainakin viiden erilaisen leivoksen kanssa. Leivos ja kahvi! Lapsen silmät loistivat jo siitä, että sain itse valita leivoksen. Välillä tassillani oli rapea kanapee, toisinaan voitaikinasarvi, jossa runsaasti pursotettuna kermavaahtoa ehkä hilloakin ja bebe-leivos. Maiskis, maiskis, nami, nami!

Mies oli leikkisä ja pelatessamme poistimme alustalta tikkuja siirtelemällä niitä järkevästi niin, että lauta saadaan tyhjäksi. Kai pelillä nimikin oli. Piti olla nokkela. Setä hauskutti meitä näpäyttäen sormiaan nopeassa tempossa rytmikkäästi pöydällä. Hauskaa sekin. Oppimani taito on vieläkin hyppysissäni.

Löysin albumista kuvan, jossa ilmeisesti vietettiin pariskunnan syntymäpäiviä seurakuntasalissa. Kahvitilaisuuden päätteeksi kesällä koko onnittelijoiden joukko oli kerääntynyt ulos valokuvaan. Pikkutyttönä minäkin kurkistelin aikuisten välissä.

Vastavuoroisesti Ainon perhe poikkesi meillä. Tytär kutsui meidät Hämeestä Keski-Suomeen vihkiäisiin, jossa kotoisissa tunnelmissa isäni toimi kanttorin tehtävissä.

60-luvulla koko perhe olimme tyttären perheessä kyläilemässä. Vanhan isännän toteamuksen mukaan 40- vuoteen ei oltu nähty muuraimia suolla silmänkantamattomiin. Mahtava näky ja kokemus ensikertalaisille. Harmi, että pakastaminen oli silloin harvinainen säilöntätapa. Kotona suuritöinen säilöntäurakka: hillot, mehut menivät hukkaan, kun säilykkeet liian lämpimässä kellarissamme homehtuivat ja ”kävivät”. Sinä kesänä syödessämme lakkaa, hillaa, saimme muurainkiintiömme täyteen. Ahneudesta haittansa, kun kuumekin kohosi.

Kotiseudulla ikääntynyt pariskunta myöhemmin sai asunnon aivan uudesta vanhustentalosta, jossa moderni keittiö ja kunnon huone.

Ystävyys jatkui meidän lasten varttuessa ja poikkesimme tervehtimään pariskuntaa ja myöhemmin Aino-leskeä. Veljeni häissä iäkäs Aino-täti oli kunniavieras niin kuin muissakin juhlissamme.

Vuosia sitten itsenäisyyspäivänä vietettiin hänen 100- vuotissyntymäpäiviään vanhainkodissa. Iloinen ystävämme oli jo harvasanainen, mutta veljeni kysyessä sisarustemme nimiä sankari laukaisi ripeästi ne ikäjärjestyksessä.

Kiitollisena sydämessäni arvokkaat muistot ”sijaismummista” joka eli melko vaatimattomasti, jolla oli sydämen sivistystä ja paljon hiljaista tietoa annettavana. Sananparren mukaan ”Köyhä antaa vähästään, rikas ei anna paljostaankaan”.

Siirry ajankohtaisten aiheiden linkkeihin.