Kokemuksia seniorina

Teksti: nimimerkki Kiltteydestä kipeä

Varttuneemman väen piirissä iloisena ilmoitetaan kuin kammanpiikkejä laskien: enää kuukausi ja sitten olen vapaaherra. Joku toinen huokaisee olevansa virassa vielä kolme vuotta. Kanssasisar mielessään pelkää lähestyvää läksiäispäiväänsä. Suhtautumistapoja on monenlaisia. Eläkeikää lähestyessä kannattaa ennakoida ja suunnitella tulevaa.

Aina ei ole mahdollista saavuttaa virallista eläkeikää, vaan sairaus voi yllättää nuoremmankin työikäisen. Silloin eläkkeelle siirtyminen voi olla melkoinen kriisikin.

On ammatteja, joissa on mahdollisuus jatkaa tiettyyn ikävuoteen, vaikka virallisesti olisi mahdollista jättäytyä tehtävistään. Tungosta ei ole kaikille aloille, joten eläkeläisistä on suuri apu. Halutaan edelleenkin kokeneen taitajan panosta ja perehdyttämällä hänet saadaan seniori ajan tasalle.

60-luvulla, usein jo 14- vuotiaana, työskenneltiin koko koululaisen kolmen kuukauden kesäloman ajan. Niin itsekin toimin kolmen alle kouluikäisen lapsen leikkitätinä kuusi tuntia päivittäin. Seuraavana kesänä jatkoin kunnan leikkikentällä puistotätinä. Leikin, lauloin ja pidin huolta pienistä viran puolesta. Sain tointa ja tuloa sekä minulle tärkeää työkokemusta. Olinhan itse perheen kuopus.

Kouluaikana joka kesäksi oli varhain rohkeasti kysyttävä sopivaa työtä. Omaa rahaa oli käytössä, sillä aika harvoin perheenisä aukaisi kukkaronsa nyörejä.

Jatko-opiskeluakin ajatellen minulla oli jo hieman säästössä, sillä opintolainoja ei pahemmin ollut tarjolla nykyiseen malliin. Jonkun pienen stipendin anoin kunnalta.

Opin ymmärtämään, että ”otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän”.

Oppirahat oli maksettava. Opiskeluvuosieni aikana erilaisia kesälomasijaisuuksia kertyi ennen ammattiini valmistumista. Opin arvostamaan erilaisia ammatteja, työtapoja ja tutustuin erilaisiin ihmisiin. Nämäkin rikastuttivat elämääni.

Vaikka silloinkaan ei raha kasvanut puussa, kivat muistot jäivät mieleeni. Näin hankin vaadittavaa lisäpätevyyttä kutsumusammattiini, olkoon kyse isosta pääkaupungin sairaalan keittiöstä tai ruotsinkielisen kesäsiirtolan emännyydestä. Laitossiivouksen kehdossa VTT:llä Otaniemessä halusin myös kesällä touhuta, jotta ymmärsin mitä on toimia erilaisin konein, laittein, tavoin päiväsiivoojana, kun toiset samanaikaisesti ahkeroivat suunnittelijana työpöydillään. Se oli uutta silloin.

Kutsumusammatissani kyökissä ammatinopettajana aloitin nuorena. Vuosien varrella liian tiuhaan tahtiin nuorelle innokkaalle maikalle annettiin lähes vuosittain uutta ja uutta ainetta opetettavaksi laidasta laitaan kaukana ammattiaineistani.

Alkuun olin hyvin innostunut ja kurssitin jatkuvasti itseäni kesälomillani selviytyäkseni mitä erilaisimmista opetettavista aineista. Painotan, että olin omatoimisesti joutunut hankkimaan tiedot ja taidot vapaa-ajallani. Siis kesälomilla ja tietysti päivittäin opetuksen edetessä. 

Opetusmateriaalin saatavuus oli heikonlaista. Se oli tehtävä itse jaettavaksi, puhumattakaan opetusvideoista. Oli oltava innovatiivinen ja käytettävä se lyhyt päivittäinen levähtämisaika uuden opiskeluun selviytyäkseen seuraavasta 8 tunnin koulupäivästä. Kyse oli ammatinopettamisesta eikä leikkikoulusta. Omat harrastukset ja ystävät oli unohdettava.

Kun opettajan innostukseen lisätään kunnianhimo, selviytymisen paineet, niin olinkin jo sairaslomalainen. Silti yritin kerätä voimia palatakseni virkaani. Lopuksi oli luovuttava. Olisin toivonut empaattista suhtautumista työyhteisöltäni. Tästä uurastuksesta sain saman palkan kuin siitä, johon alun perin olin valmistunut. Koin samalla epäoikeudenmukaisuutta.

Oli vaikeuksia sopeutua eläkeläisen rooliin 50- vuotiaana vasten tahtoani.  Olin lapsena jo haaveillut opettajan työstä ja siihen täysipainoisesti pyrkinyt ja saavuttanut monien karsintojen kautta pätevyyden kutsumusammattiini.  Työstä oli luovuttava.

Mikä pettymys!

Seurasi häpeä.

Mitä kerron kotikylän raitilla vastaantulevalle tuttavalle, ikäiselleni? Olen eläkeläinen. Se riitti.

Tuloni vähenivät ja muutenkin epävarmoissa tunnelmissa oli surullista jatkaa elämääni. Lapsuudenkodissa toisaalta iäkkäät vanhempani kaipasivat tyttären apua poikien vielä toimiessa täyspainoisesti työelämässä.

Osittaisena omaishoitajana koin mielihyvää ollessani avuksi. Yritin luoda vaihtelua, turvallisuutta, molempien vanhempieni kokemaan melko turvattomaan, tosin antoisaankin elämään. Lähipiirimme on hyvin pieni ja monet hyvät ystävät olivat jo kirkkomaassa.  Lopuksi olin molempien vanhempien kuolinvuoteella.

Kokemaani tyhjiötä aloin täyttää kirjoittamalla. Heikoilla tietokonetaidoillani sain kokoon kirjan ja monia muita kirjallisia juttuja.

Erilainen vapaaehtoistyö on ollut lähellä sydäntäni. Sitä opin jo lapsuudessani. Nyt on mahdollista valita, mikä todella ilahduttaa mieltäni ja palauttaisi loppuun palaneen voimia.

Nim. Kiltteydestä kipeä