Ihmisen suuruus ilmenee tavassa kohdella lähimmäisiään

Teksti ja kuva: Terttu Laitinen

Lapsuudessani leipomispäivänä melko usein äiti kääräsi uunituoreen hiivaleivän voipaperiin ja lähetti lapsen matkaan naapuriin evästäen sanoin: äiti lähetti lämpimäisiä!

Elämme nyt vauraassa maassa, mutta melko puutteellista aikaakin on koettu.  Suurten ikäluokkiin kuluvana oli tyytyminen vaatimattomaan elämään.

Perheessä oltiin kekseliäitä ja haluttiin auttaa lähimmäisiä. Kotiäidillä oli aikaa ja haluja toimia vapaaehtoisena erilaisissa tehtävissä. Koettiin yhteisöllisyyttä ja talkoohenkeä.

Hänen esimerkkinsä on hivenen tarttunut meihin jälkeläisiinkin. Kaikkea ei mitata rahassa.

Nykyisin tavarapaljous alkaa ahdistaa.

Virressä 954 meitä kehotetaan ”Opeta, oi Herra meitä omastamme jakamaan. Muista myös, että emme kiintyisi tavaraan, liian moni aivan yksin, näytä missä apuamme, lahjojamme tarvitaan...”

Ken on mun lähimmäiseni?

Lähimmäisen huomioiminen ja kuunteleminen antaa tunteen siitä, että olen tärkeä, minua rakastetaan.

Merkkipäivien muistamisen lisäksi voit antaa korvasi, kätesi, silmäsi, toistemme hyväksi, jotta maailma olisi parempi paikka elää. Jokainen haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi. ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää.”

Kauniissa kotikaupunkimme Länsipuistossa voimme levähtää hetkeksi penkille seuraamaan pikkulintujen viserrystä, touhuja, ihastella kasveja, vaihtaa tutun kanssa kuulumisia.

Karl Nylundin tekemällä Tyrskyveistoksella kunnioitetaan kaupunginlääkäri Einar Cederbergin (1894-1965) elämää.

Voimalla tyrskyävä vesi ja veistoksen teksti on puhuttelevat ”Ihmisen suuruus ilmenee tavassa kohdella lähimmäisiään.”

Kaupunkilaiset pitivät lääkäriään myötätuntoisena avuntarvitsijoita kohtaan kieleen tai sosiaaliryhmään katsomatta. Potilas kuuli vastaanottohuoneessa hyväntuulisen lääkärin vihellystä tai laulua. Hän saattoi lääkemääräyksestä apteekkiin soittaessaan kysyä määräämänsä lääkkeen hintaa. Sen kuultuaan hän otti laatikosta rahasumman, jonka antoi potilaalleen käteen lääkkeen ostoa varten.

”Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi. Ken kerran voi itsensä unhoittaa, se unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, se tahtois onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa aarteistaan.” Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo.