Surun hetkellä

Teksti ja kuvat: Terttu Laitinen

Lapsuuteni leikkeihin kuului pienen ötökän tai hiirulaisen hautaaminen ”kristillisin” menoin. Vakavailmeisistä lapsista koostunut saattoväki kokoontui pikkulapiolla kaivetun kuopan, leposijan ääreen. Joku kaveriporukasta toimi pappina ja lopuksi väki yhtyi koulussa opittuun Suvivirteen. Sidottu voikukkaseppele koristi kummun.

Samassa kanttorilan pihassa oli tuttu näky mustapukuisista surevista, jotka tulivat keskustelemaan hautaukseen liittyvästä musiikista. Hautajaisiin kutsutut lapset leikkivät normaalisti surukodin pihamaalla kuin Lapsen lailla- laulun tekstissä: ”Suo mun, Herra, huolta vailla tehdä matkaa lapsen lailla. ”

Omakohtaisesti koettu suru kosketti meitä sisaruksia syvältä, kun menetimme iäkkäät vanhempamme. Kuoleman kohdatessa meistä tulee pieniä ja avuttomia. Silloin näemme, kuinka heikkoja me todellisuudessa olemme.

Muistan kuinka isäni kuoltua soitin sairaalan kappelissa harmonilla Suvivirren. Oli juuri vietetty juhannusta ja kesä oli kauneimmillaan. Pari vuotta myöhemmin, noutaessamme äiti-vainajan sairaalasta, lauloin veljeni kanssa itkunsekaisella äänellä suvulle tärkeän vanhan Faltinin virren 275 ”Mä elän laupeudesta”.

Isäni hautajaispäivä oli helteinen, tunteikas ja rankka. Muistan, kuinka kävelin hitaasti iäkkään äitini kanssa veljieni ja ystävien kantaman isän valkoisen veteraaniarkun perässä. Samanaikaisesti veisattu mahtava virsi toi lohtua:”Siell´kaunis kannel soi. He veisaa virttä uutta” . Loppusoittona oli veteraanille sopiva Narvan marssi, jota isäkin oli niin monesti soittanut sodan kauhut kokeneille. Suvisena lauantaina vuonna 2004 äidin siunaustilaisuuden päätösmusiikiksi valitsemamme Sulo Salosen partita koraalista virrestä 620 Sen suven suloisuutta kaikuu edelleen korvissani.

Haudalla oli vaikea jättää viimeinen tervehdys ja seurata katseella arkun katoamista haudan lepoon. ”Sun haltuus rakas isäni-” lohdutusvirren sain jotenkin päätökseen voimakkaasti nyyhkyttäen.

Elisabeth Kubler- Rossin määritelmän mukaan surun vaiheet ovat kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen, joihin me surijat reagoimme eri tavoin, mutta perusrakenne on samankaltainen.

Aika parantaa haavat, sanotaan... Ehkä vähitellen sisäinen rauha laskeutuu muistellessa kiitollisina läheisiä, ystäviä, tuttavia, ja miettiessäni heidän merkitystä elämäni varrella ymmärtäjänä, tukijana. Muistot ja muistelut ovat tärkeitä.

Joissakin perheissä suku kokoontuu vuosittain muistelemaan läheistä hänen syntymä- tai kuolinpäivänään.

Perhetuttavamme Marja ja Riitta saapuivat haudalle juhlistamaan ja muistelemaan lauluin, puhein ja kukkasin isäni 100 vuotta syntymästä- hetkeä. Pienimuotoinen juhlahetki kotiseudun hautausmaalla säilyy muistoissamme iäti.