Koettuani erilaisia menetyksiä en enää vieroksu hautausmaalle menoa. Hautausmaita pidetään pyhänä paikkana. Pääportti muistuttaa elämän rajallisuudesta, mutta kyllä hautuumaalle elämääkin mahtuu. Kesäpäivänä siellä saattaa vierähtää tuntejakin, mahdollisesti puhdistaen hautakiven, istuttaen ja kastellen kukkia, nyppien kuivuneita lehtiä, haravoiden haudan hiekkapintaan kauniin jäljen.

Kotiseutuni hautausmaa on nuori, sillä ensimmäinen vainaja siunattiin sinne vuonna 1927. Aivan hautausmaan vieressä on vuonna 1950 valmistunut kirkko, jossa kaikki vainajat siunataan. Joskus siunaus on pidetty ulkonakin.

Hautausmaalla voi ihailla siistiä, hyvin huollettua hautausmaata ja istahtaa penkille muistelemaan yhteisiä vuosia, huolia, hauskuutta, kommelluksia, opiskelua.

Samanlaisissa tunnelmissa haudoilla liikkuu tuttuja tai vieraampia. Hekin ovat poikenneet omaistensa haudoille ties miten kaukaa. Joku rohkenee kysyä: ”Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?” Siitä taas kirpoaa juttua.

Yksinäinen leski ehkä haluaa jutella tarinaansa. Lämminhenkisellä vuorovaikutuksella on usein suurikin merkitys. Voidaan yhdessä vaihtaa kuulumisia. Jokaisen on hyvä kokea, ettei ole yksin.

Hautausmaat ovat hyvin hoidettuja, yleensä reheviä kasvustoltaan. Monenlaisia puita, pensaita, joissa linnut visertävät ja vierailija saa oksien katveessa vilvoitella suojautuen auringonpaahteelta. Kesy oravakin voi hypellä oksalta oksalle.

Rautaristeissä heikosti näkyvää tekstiä voi vain arvailla. Vaatimattomissa muistokivissä aika on syönyt kultauksen. Osa hautakivistä on jäkälän, sammaleen ja villiintyneen kasvuston peitossa. Entäpä, jos ei ole enää elossa ketään omaista?

Seurakunnan palkkaamien kausityöntekijöiden kanssa, jotka näppärästi hoitelevat ruohonleikkureita ja istuttavat hoitohautoja, voi vaihtaa muutaman sanan. Haudankaivajankin tuntemuksia olen kysellyt. Joillakin hautausmailla on ns. hautausmaapappeja, joiden kanssa voi keskustella arjesta ja juhlasta.

Sulkiessani hautausmaan portin muistan Oskar Merikannon laulussa sanat: ”Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot...Yhä uudestaan ja yhä uudestansa he muistelevat läpi elämänsä...”