Uutta kohti – osa 1

Minua kiinnosti talousopettajan ammatti, mutta en täyttänyt tarvittavia keski- ja emäntäkouluvaatimuksia. Opettaja ehdotti Aitoon kotitalouskeskikoulua, jossa 4 vuodessa saavuttaisin vaatimukset. Siispä lähdin kesäkuun 1964 alussa oppikoulun kaksipäiväisiin pääsykokeisiin Sydän-Hämeeseen.

Monet kouluun pyrkijät saapuivat tavoittelemaan oppilaspaikkaa satojen kilometrienkin päästä vanhempansa kanssa. Majoitus oli järjestetty vanhaan koulurakennukseen, jossa pukkisängyssä nukuimme suuressa tilassa. Siinä helposti syntyi keskustelua miten kaukana koti sijaitsee.

Palattuani pääsykokeista kerroin päättäväisesti vanhemmilleni: kyllä sinne pääsen, mutta en sinne mene! Syynä oli tontilla muutama vanha puurakennus, mutta koulurakennus oli juuri valmistunut. Kotiseudulta lähtö 15- vuotiaana lienee suurin syy tokaisuuni.

Ruskeassa kirjekuoressa olevan tiedon olisi pitänyt ilahduttaa minua, sillä olinhan 218 pyrkijän joukosta yksi 41 onnekkaasta. Haikein mielin sitten pakkailin isoa kassiani ja mietin mihin olin ajautumassa elokuun ensimmäisenä helteisenä Mairen päivänä. Meille oli tulossa vieraitakin nimipäiväkahville.

Itkua vääntäen vastahakoisesti raahauduin Tampereelle menevään linja-autoon. Sieltä matka jatkui Kangasalan – Pälkäneen kautta Luopioisten kuntaan Aitoon kylään.

Pihassa puhtaanapidon opettaja oli vastaanottamassa uudet oppijat, joiden ikä vaihteli 13–16 vuoteen. Aloitimme heti toisluokkalaisena.

Vanhassa, melko pienessä neljän hengen huoneessa, olivat jo ylempiluokkalaiset Aino ja Riitta. Luokkatoveriksi sain Pellosta kotoisin olevan Vuokon. Hetekasta sain vuoteen vuodeksi ja vaatekaapin. Yhteisen pöydän ääressä neljän opiskelijan oli keskityttävä omiin tehtäviinsä. Huone tuntui aluksi kolkolta. Pieni hylly henkilökohtaisille välineille. Yhteisössä oli luotettavaa porukkaa, kun muistaakseni meillä ei ollut lukollisia tilojakaan. Opettaja kävi pistokokein arvioimassa kaapin järjestystä.

Huoneemme sijaitsi puurakenteisessa vanhassa asuntolassa, jossa lattialankut natisivat pokantahdissa, varsinkin Lauantain toivottujen levyjen aikaan. Kyse oli sisäoppilaitoksen tyttökoulusta. Yhteisiin peseytymistiloihin oli melkoinen matka. Vieri vieressä oli lavuaareja, jossa nyrkkipyykkiäkin pestiin. Kodinhoitovuorossa oli mahdollisuus huoltaa vaatteensa nykyaikaisilla koneilla ja välineillä.

Tiukkoja järjestyssääntöjä oli noudatettava. Kesäiltanakaan ei ollut lupa poistua koulun pihalta klo 19 jälkeen edes uimaan. Vuorollaan valvova opettaja kiersi huoneissa laskemassa lampaansa. Runsas oppilasmäärä oli sijoitettuna koulun erilaisiin rakennuksiin. Lähellä olevat asuivat kotonaan. Miltei asennossa, hieman häpeillen, yökoltuissa, seisoimme valvojan edessä vaihtaen jäykähköjä repliikkejä. Klo 22 jälkeen alkoi hiljaisuus. Harmitti, kun olisi pitänyt keskeneräisiä käsitöitä asunnollakin. Kieltämättä tulee mieleen armeija ja siksi varmaan AKKK- lyhenteestä on väännetty ”Annan konekiväärikomppania”. Sulkeisia ei meillä sentään ollut. Anna tulee koulun perustajasta Anna Tapiosta.

Koti-ikävää torjumaan oli kehitetty ns. isosisko-systeemi. Viidesluokkalainen toimi lukuvuoden keltanokan oppaana kertoen koulun tavoista, auttoi koulutehtävissä luoden turvallista ilmapiiriä. Uudet opiskelijat aloittivat siis toisesta luokasta.

Syyslukukauden aikana meitä seurattiin, koska uusien oppilaiden esittely tapahtui pikkujuhlassa kronikan muodossa. ”Terttu on se tomera tyttö, puheissansa mojova. Työnsä hyvin suorittaa, pitkiä housuja karttaa. Pidä hän ei Beatlesista Schubertista vain”. Tutuntuntuista!

Teksti ja kuvat: Terttu Laitinen

Julkaistu 17.5.2022