Kannan sukuni muistoja mukanani

Sodan varjot ovat levänneet Euroopan yllä jo yli vuoden ajan Venäjän aloittaman hyökkäyssodan johdosta Ukrainaan. Ajatuksemme ja rukouksemme ovat kärsivän Ukrainan kansan luona ja pakolaisten keskuudessa eri puolilla Eurooppaa, myös Suomessa. Tiedotusvälineet ovat jakaneet kuvia ja haastatteluja, joissa sodan kauhut ovat tulleet silmiemme eteen. Kuulun itse sukupolveen, joka sai syntyä toisen maailmansodan jälkeen rauhan tultua Suomeen. Se oli jälleenrakentamisen aikaa. Kaikkia tarvittiin. Yli 400.000 Karjalasta siirtynyttä evakkoa tarvitsivat uuden asuinpaikan, kodin, työtä. Perheet suunnittelivat tulevaa ja sinnittelivät monenlaisen puutteen keskellä.

Vanhempani olivat kotinsa menettäneitä nuoria evakkoja, isä Metsäpirtistä ja äiti Kivennavalta. He olivat tavanneet toisensa heti sodan päätyttyä, kuten niin monet heidän kohtalotoverinsa. Mutta nuoruuteen kuului myös uskallus yrittää yhdessä, jota siivitti keskinäinen rakkaus. Sen varaan oli hyvä rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Muistan kuunnelleeni isän ja hänen sotakavereidensa muisteluja, kun miehet tapasivat toisensa kodissamme. En olisi saanut salakununnella heitä, mutta tarinat kiehtoivat minua. Mitä he olivatkaan kokeneet, etulinjan nuoret sotamiehet. Viisi sodan vuotta yhdisti heitä, ulkonaisesti ehjää, mutta sisäisesti vammautunutta sotaveteraania, näin ymmärsin vasta myöhemmin.

Ukrainan sota on nostanut muistiini monia muitakin muistikuvia toisen maailmansodan ajalta. Kolme tätiäni kertoivat vain vähän sodan ajalta. He olivat sen alkaessa 13-18 -vuotiaita rajaseudun nuoria. Sodan syttyessä tykkien jylinä oli kuulunut heidän kotikyläänsä asti. Puoli vuotta ennen sodan syttymistä linnoitustöissä olleet, Suomen länsiosista tulleet nuoret vapaaehtoiset olivat heille tuttuja jokapäiväisten maidonhakumatkojensa tähden. Siinä vaihdettiin myös monenlaisia ajatuksia siitä, tulisiko sota vai ei. Oli varauduttava pahimpaan. Ja kun käsky lähteä evakkoon tuli kaikille kylän asukkaille, mummo pakkasi nopeasti välttämättömät kodin tavarat hevosen vetämiin kärryihin ja niin he lähtivät evakkoon. Nuoret paimensivat mukaan otettuja lehmiä. Näin pitkä matka kohti Savoa alkoi. Talvipakkasilla lumen keskellä lehmät saatiin yöksi jonnekin suojaan, lypsettiin ja jatkettiin taas aamulla matkaa jalan, kunnes päästiin rautatien varteen. Sieltä kuljetus jatkui junan härkävaunuissa. Junat toivat sotilaita rintamalle ja veivät siviilejä pois sodan jaloista.

Isovanhemmillani ei ollut enää maatilaa eikä sen tarjoamaa jokapäiväistä ruokaa, vain hieman jauhoja ja hapanleivän juuri mukanaan. Oli etsittävä jonkinlainen katto pään päälle ja työtä mitä tahansa. Monet ystävälliset ihmiset avasivat kotinsa kaiken menettäneille. Evakot saivat huoneen tai saunan tai muun rakennuksen asuttavakseen. Pääasia oli, että oli lämmintä, ja mahdollisuus valmistaa yksinkertaista ruokaa, sekä paistaa leivät ja piirakat ja hauduttaa perinteisiä karjalaisia uuniruokia. Naiset ja tytöt hakeutuivat jopa metsätöihin tai sahoille, miehille kuuluviin töihin, koska miehet olivat nyt sodassa. Jatkosodan aikana monet perheet palasivat entisille kotiseuduilleen Karjalaan viljelemään maitaan ja rakentamaan uusia koteja palaneiden tilalle. Näin myös isovanhempani tekivät. Sodan lopulla kesällä 1944 oli lähdettävä uudelleen evakkoon. Tämä lähtö oli lopullinen. Vähitellen evakot löysivät pysyvämpiä asuinpaikkoja niiltä alueilta, joihin heidät asutettiin Eduskunnan päätöksellä, Veikko Vennamon johtessa tarmokkaasti asutustoimintaa. Isovanhemmat löysivät pienen maatilan Hauholta, jonne he sodan jälkeen talkoovoimin rakensivat talon, navetan ja ulkorakennukset. Siitä tuli suvun uusi tukipiste, jonne lapset ja lastenlapset ovat kokoontuneet vuosikymmenten ajan.

Keskellä sotaa äitini kävi rippikoulun Kivennavan kirkkoherra Autereen ohjaamana ja pääsi ripille kesällä 1940 Hauhon kirkossa. Sen jälkeen hän hakeutui palvelustytöksi helsinkiläiseen perheeseen. Myöhemmin hän liittyi lottiin ja toimi mm. ilmavalvonnassa, kuten niin monet hänen kohtalotoverinsa. Yksi tädeistäni toimi lottana kaatuneiden jakelukeskuksessa, jonne tuotiin rintamalla kaatuneet ja lähetettiin arkuissa edelleen haudattavaksi kotikylän multiin. Sen on täytynyt olla raskasta työtä parikymppiselle nuorelle. Nuorin tädeistäni sai puolen vuoden opiskelupaikan Laajasalon kristillisellä opistolla Helsingissä. Hän muisteli lämmöllä saamaansa opetusta, mutta jatkuva nälkä oli seuralaisena sekä hänellä että toisilla oppilailla.

Suomalaiset ovat viime vuoden aikana avanneet sydämensä ja kukkaronsa tukeakseen ukrainalaisia. Erityisesti vanhin sukupolvi muistaa lapsuudestaan toisen maailmansodan ja sen mukanaan tuomat tapahtumat. Sota-ajan rajoitukset ja sotasensuurin, pommitukset, kaikenlaisen puutteen. Viisi sodan vuotta ja vielä sen jälkeen kuusi taloudellisesti tiukkaa sotakorvausten maksamisen vuotta. Tuhannet kaltaiseni evakkojen lapset muistavat elävästi sukulaisten kertomuksia sodasta ja myös sotilaiden kertomuksia Jumalan varjeluksesta taistelujen vaikeissa hetkissä. Suomi selvisi Jumalan avulla. Monet uutiset Ukrainasta kertovat, miten he huutavat avuksi samaa Jumalaa, joka voi ja tahtoo auttaa heitä, kun he kulkevat rukoillen. Me voimme yhtyä heidän kanssaan rukoilemaan rauhaa. Eräänä päivänä koittaa tuo rauhan ja jälleenrakentamisen aika.

Alli Brummer

Lohja