Etusivu | Tietoa meistä | Yhdistykset | Jäsenille | Medianurkka | Hae
Joulukalenteri - tule mukaan joulunodotukseen!

Tervetuloa mukaan joulunodotukseen Kristillisen Eläkeliiton joulukalenterin kautta. Näille sivuille avautuu joulukuussa joka päivä joulupäivään asti jouluinen kirjoitus menneiltä vuosilta. Lue lisää

Musiikki hoitaa Kuuntele

Mukana menossa – ohjelmasarjaa lähetettiin Radio Deissä  arkiaamuisin syksyllä 2016 Ohjelmat on toimittanut Päivi Kyyrö. Lue lisää

Kuuntele koskettava henkilöhaastattelu - Allan Armas Lindberg

Millaisia syrjintää saivat romanit kokea 70-luvulla?  Koskettava kertomus Allan Armas Linbergin elämästä. Ohjelman toimittaa Päivi Kyyrö Lue lisää

Vuoden 2018 hymymummo ja hymypappa - Kyllikki ja Esko Ojala

Kristillisen Eläkeliiton syysjuhlilla Ryttylässä julkaistiin vuoden 2018 hymymummo ja hymypappa. Huomionosoituksen saivat Kyllikki ja Esko Ojala. He ovat osoittaneet erityistä aktiivisuutta ja altiutta Kristillisen Eläkeliiton toiminnassa. Lue lisää

Liiton juhlat 2018 -keväällä Jyväskylässä, syksyllä Kauniaisissa

Vuoden 2018 Kristillisen Eläkeliiton kevätjuhlaa vietetään Jyväskylän kristillisellä opistolla la 21.4.2018.  Lue lisää

Lähimmäispalvelu - juuri sinä voit olla arvokas apu

Lähimmäispalvelu on lähimmäisenrakkaudesta lähtevää, vapaaehtoista halua tukea ja auttaa toista ihmistä. Lue lisää

Isäni - ulkonaisesti terve, sisältä haavoittunut

Kati isänsä kanssa kotipihalla Käkisalmen Koluniemessä kesällä 1944

Teksti ja kuva: Kati Itkonen

Alunperin amerikkalainen, meillä nykyisin marraskuussa vietettävä isien juhlapäivä, Isänpäivä, ilmaantui Suomeen ensin aivan kuin pikkuhiljaa  1970 -luvun alussa. Kuitenkin vasta vuonna 1987 yliopisto otti Isänpäivän pysyvästi kalentereihinsa ja sittemmin siitä muodostui Äitienpäivän tavoin virallinen liputuspäivä.

Aivan kuin meitä äitejä – ja meidän äitejämme – on myös isiä aina ollut ja tulee aina olemaan varsin monenlaisia. Saattaa olla, että joistakin emme juurikaan välittäisi, mutta jotkut ansaitsisivat mielestämme montakin liputuspäivää. Ja onhan niitäkin, varsinkin meidän jo sota-ajat kokeneitten lasten isille, esimerkiksi vaikkapa veteraanipäivä ja kaatuneitten muistopäivä.

Oma isäni, jota olen jo tässäkin lehdessä hiukan muistellut, ei noista merkkipäivistä välittänyt. Sota oli ollut hänelle niin traumaattinen kokemus, että hän ei halunnut edes mihinkään veteraanimuisteluihin osallistua. Isänpäivänä saimme kuitenkin käydä häntä tervehtimässä, vaikka hän ei muistamisistamme paljonkaan näyttänyt piittaavan. Luulen kyllä, että hän piittasi, mutta ei vain halunnut sitä näyttää.

Varsinkin monille meille sota-ajan lapsille isän käsite on saattanut jäädä hämäräksi, kaukaiseksi. Monien isät eivät koskaan palanneet sodasta, ja monet niistä, jotka palasivat, kuitenkin jollain tavalla jäivät sinne taistelutantereille, eivät päässeet niistä muistoista koskaan täysin irti. Monelle nuorelle, herkälle miehelle oli ylivoimaista käsitellä niitä kauheuksia, joita vuosia kestäneen sodan aikana joutuivat näkemään ja kohtaamaan. Myös alituinen pelko ja huoli omasta ja perheen kohtalosta jätti varmasti jälkensä.

Nekin, jotka palasivat ulkonaisesti terveinä, olivat sisältä haavoittuneita ja suojautuivat usein itse pystyttämiensä muurien sisälle. Näin kävi myös minun omalle isälleni. Vain alkoholin avulla hän pystyi ajoittain tulemaan ulos sulkeutuneisuudestaan. Sota teki aiemmin täysin raittiista, herkästä runoilijanuorukaisesta alkoholistin lähes loppuelämäkseen. Tunteitaan isä purki runoissaan, joita julkaistiinkin pitkälti toista tuhatta, mutta koskaan hän ei täysin toipunut siitäkään, että joutui jättämään rakkaan kotiseutunsa viholliselle. Oli raskasta katsella sitä katkeruutta, jota hän tunsi venäläisiä kohtaan.

Sota siis jätti pysyvät sisäiset vammat isääni ja tuhansiin muihin Suomen miehiin. Sitä vammaa olemme me heidän lapsensakin joutuneet jollain tasolla kantamaan.

Meille monille läheinen suhde isään on saattanut jäädä vain toteutumattomaksi haaveeksi esimerkiksi juuri sodan tähden. Se on saattanut jättää meihin syvän vajeen, koska isän rakkauden kokeminen ja tunteminen on lapselle aivan yhtä tärkeää kuin äidin rakkaus.

Oma isäni oli sodan jäljiltä sielultaan kipeä, eikä ehkä osannut ajatella, että myös suuren lapsilauman vanhin olisi halunnut huomiota ja hellyyttä, jota ainakin pari nuorinta sisarustani kertoo kyllä saaneensa. En ole koskaan tuntenut siitä katkeruutta, surua kylläkin. Oli meillä toki joskus hetkiä, jolloin sain kokea edes murusia paljon kaipaamastani läheisyydestä. Joskus isä otti minut mukaansa onkireissulle. Saatoimme istua koko kesäisen illan veneessä luodon reunalla. Isä onki ja minä haaveilin veneen perässä. Juuri mitään ei puhuttu, mutta jotain hellää hyvyyttä ja välittämistä aivan kuin leijui ilmassa välillämme. Rantaan päästyämme isä aina lähti suoraan kotiin ja minä jäin perkaamaan saaliskalat.

Sen verran tiesin, että isä olisi halunnut minusta kirjailijaa. Minun olisi tavallaan pitänyt hankkia ne julkisuuden kannukset, joita hän ei mielestään ollut onnistunut saamaan, vaikka oli runoillaan yltänyt Nuoren Voiman Liiton hopeamerkkiin saakka. Koska minusta ei tullut kirjailijaa, koin, että olin jotenkin pettänyt isän. Kyllä hän varmasti ajoittain iloitsi siitä, että tein lehtitöitä ja kirjoituksiani julkaistiin, mutta ei se tainnut kuitenkaan riittää.

Heinolassa, jonne käkisalmelaiset sodan jälkeen pääosin sijoittuivat, on järjestetty jo kymmenien vuosien ajan ja edelleen järjestetään vuosittain kesäkuulle ajoittuvat kaksipäiväiset Käkisalmi -juhlat. Niihin kokoontuu runsaasti juhlijoita, vanhoja käkisalmelaisia ja heidän jälkikasvuaan. Isästäni ja hänen Karjala-aiheisista runoistaan, joita miltei jokaisessa juhlassa joku lausui, muodostui vähitellen Käkisalmi-juhlien rakastettu ikoni. Edelleenkin toimivat Käki-Säätiö ja Käkisalmen kaupungin Rouvasväenyhdistys ry päättivät vuonna 1997 julkaista isän runoista pienen, ”Laatokka lasipurkissa” -nimisen kokoelman, joka jaettiin muistoksi kaikille juhliin osallistuville. Minua pyydettiin suunnittelemaan tuon kirjan ulkoasu ja työstämään se painokuntoon.

Kirjaa kootessani löysin yllättäen itseni katsomassa suoraan oman, rakkaan isäni sisimpään, hänen sieluunsa, tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, joista minulla oli aikaisemmin ollut vain kalpea aavistus. Vasta silloin todella tutustuin isääni. Monet kerrat itkin koneeni ääressä. Itkin kadotettuja vuosia, hukattuja mahdollisuuksia rakastaa ja tulla rakastetuksi. Itkin sitä, kuinka kipeä isäni sielu todellakin oli. Kaipuu menneeseen ja menetettyyn oli ollut hänelle ylittämätön paikka.

Olin monesti sanonut isälle, että rakastin häntä, mutta se ei tuntunut koskettavan häntä millään tavalla. Ehkä hän ei vain osannut näyttää sitä. Ehkä hänkin vain tunsi huonommuutta. Mutta koskaan hän ei sanonut, että olisin ollut hänelle rakas. Se oli syvä haava sisimmässäni. Isäni kuoli maaliskuussa 1999. Minulla on aavistus, että hän loppumetreillään laittoi asiansa kuntoon Jumalan kanssa, Jumalan, joka on minunkin rakas Taivaallinen Isäni ja joka näki, että olin aina kaivannut myös maallisen isäni rakkautta ja hyväksyntää. Hän näki, kuinka ”puutostautinen” siinä suhteessa olin.

Keväällä 2003 olin palaamassa jutuntekomatkalta Sortavalasta. Istuin junassa matkalla Kiteeltä Helsinkiin. Matkan aikana etsin jotain lompakostani ja käteeni osui valokuva, jonka äiti oli antanut minulle vähän aikaisemmin. Kuva oli otettu kotimme pihalla Käkisalmen Koluniemessä kesällä 1944 vähää ennen kuin tieto lopulliselle evakkomatkalle joutumisesta saapui. Kuvassa olimme isä ja minä. Isällä oli päässään armeijan suikka, päällään hihaton ihopaita ja jalassa vähän lököttävät verkkarit. Minulla oli päässäni baskeri veikeästi kallellaan, ja ylläni valkoinen haalari, jonka taskuihin olin rehvakkaasti työntänyt pienet, nyrkkiin puristetut käteni. Seisoin isän vieressä ja hänen kätensä oli suojelevasti pääni päällä. Hymyilimme.

Katselin kuvaa kauan. Jumala puhui samalla sydämelleni: ”Näetkö – isäsi rakasti sinua todella paljon. Mutta sitten tuli sota...” Tuossa hetkessä minä vapauduin. Vaikka ikävä jäikin, haavani parani. Nyt tiesin, että isä oli rakastanut minuakin – sillä tavalla kuin se oli ollut hänelle mahdollista.

Kaarina (Kati ) Itkonen (omaa sukua Poutanen)