Ensimmäinen lentomatkani
29.6.2026
Me opiskelijat olimme keränneet matkarahaa yhteistä vuonna 1971 kurssiretkeämme varten. Finnairin Douglas DC-8 lentokone odotti meitä kentällä. Minua jännitti, hirvitti, arvelutti nousta koneeseen, kun monesti lähipiiriltä kuulemani lause takoi: ” Ei meidän Likka uskalla lentää!” Olin kyllä perheemme ensimmäinen lentäjäkokelas.
Teksti: Terttu Laitinen
Kuvituskuvat: Hanna Forsgrén-Autio
Kotipihalla usein tähyilin taivaalle ihaillen sinitaivasta ja pumpulipilviä. Juuri ja juuri pisteenä erottuvasta lentokoneesta kantautui ääniä. Muistin joidenkin reittilentokoneiden aikatauluja. Toisinaan matalalla lentävien koneiden tekstejäkin erottui. Välillä ylilentoja ties minne. Kylän joillakin entisillä asukkailla oli pienlentokone. He joskus ilmaantuivat taivaalle kaartaen ja kiertäen lähelle entisiä kotejaan.
Joskus keräsimme pelloilta lentolehtisiä. Mitä lie mainoksia. 1960-luvulla oli myynnissä Vuokko- kahvinvalkoinen kermavalmiste. Kyse siis kasvirasvapohjaisesta ”rasvasekoitteesta”, jota käytettiin kahviin ja ruuanlaittoon. Maitotuotteiden rinnalle olivat tulleet kermakkeet. Ahkerasti kerättiin lentokoneesta pudotettuja keltaisia muovisia, pieniä Vuokko-kermanekkoja.
Lähin lentokenttä sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päästä kodistani. Pimeällä lentokoneiden kirkkaat laskeutumisvalot syttyivät ja vähin äänin ne pian rullasivat kiitoradalla. Hiljaiseen aikaan YK käyttää kuljetuksiin tilavia potkuriturbiinikoneita. Koneiden matala möyryävä ääni erottui hyvin niiden noustessa tai laskiessa. Mielessäni ajatus: milloin minä liitelen? Joskus olin kahvitellut Hämeenlinnassa ahtaassa Hanssin Jukka- lentokoneessa. Sain pientä tuntumaa tulevaan.
Opiskelupaikkani lähellä sijaitsi Seutulan lentokenttä (nykyisin Helsinki- Vantaa), jossa vilkasta matkustaja- ja rahtilentotoimintaa. Suuret ja pienet koneet nousussa ja laskussa.
Me opiskelijat olimme keränneet matkarahaa yhteistä vuonna 1971 kurssiretkeämme varten. Finnairin Douglas DC-8 lentokone odotti meitä kentällä. Minua jännitti, hirvitti, arvelutti nousta koneeseen, kun monesti lähipiiriltä kuulemani lause takoi: ”Ei meidän Likka uskalla lentää!” Olin kyllä perheemme ensimmäinen lentäjäkokelas.
Kyllä pelkäsin, sillä vertasin tunnelmaa Linnanmäen vuoristorataan. Oli hurjaa menoa ja meininkiä. Pelon ja naurunsekaista railakasta melskettä.
Tuossa isossa 140-paikkaisessa lentokoneessa olimme vain me, 25 matkustajaa, kuin pisara meressä. Ehkä 5 lentoemäntää palvelutehtävissä. Heillä riitti aikaa vastailla kysymyksiimme. Turvavyöt kiinni, havainnollisesti esitettiin muut turvaohjeet.
Kone täyttyi messuvieraista paluulennolle Suomeen.
Pelkäsinkö? Ensikertalaiselle oli paljon uutta ihmeteltävää, mielipiteiden vaihtoa, ruokailua, joten ehkä pieni pelkokin unohtui. Halusin ikkunapaikan mieluummin siiven läheltä muka turvallisempaa.
Kun olimme lentäneet jonkin aikaa, alkoi raju salamointi ja kysymys: iskeekö salama lentokoneeseen? Lentokapteeni rauhallisena kuulutti Ruotsin ilmatilassa, että meidän on palattava Seutulaan teknisen vian vuoksi. Pohdin mitä tarkoittaa tekninen vika? Pientä lentokoneen äkillistä heittelemistä ja hetkellistä putoamista koimme. Oliko kyse ilmakuopista? Muistini mukaan matkustajien piti poistua koneesta lentoasemalle odottamaan uutta kutsua.
Olimme melko myöhään Kölnin lentokentällä. Tavarat hotelliin ja iltaruokailuun. Pöydässäni tulkkina toimivat saksankielentaitoiset kurssikaverit.
Aamulla tutustuimme mahtavaan Kölnin tuomiokirkkoon.
Jatkoimme retkeämme linja-autolla Hollantiin. Oppaan kertomukset ja saksankieliset yhteislaulut loivat aitoa retkitunnelmaa. Lyhyet matkat, maasta toiseen siirtyminen tapahtui nopeasti. Tutustuimme Hollanissa Arnhemin silloiseen talouskouluun, Amsterdamissa Rijkstaidemuseoon, jossa mm. tummasävyinen Rembrandtin öljyvärimaalaus vuodelta 1632, Tohtori Tulpin anatomian luento. Matkamuistona reissusta edelleenkin kotini seinällä on kopio tuosta taulusta. Verstaalla havaintoesitys, miten puupalasta muovautuu kengät, hollannikkaat valmistuivat. Niitä käytetään pelloilla kumisaappaiden tapaan. Paksut villasukat jalkaan, jotta voi pikkumatkan kopsutella. Mielenkiintoista oli seurata Edam-juuston valmistusta samannimisessä kaupungissa. Suurta nautintoa värikylläisessä laajassa kukkapuistossa. Brysselinpitsiä ja suklaata mukaan. Aivan lähellä puotia, kaupungin vanhassa keskustassa, tuli nähdyksi kuuluisa pieni Manneken Pis (Pissaava poika)- pronssipatsas.
Seuraavalle ulkomaanmatkalle lähdin yksin. Kokeneempana matkailijana koin vapaudenkaipuuta, matkustamisen taikaa, unelmointia, irtiottoa arjesta. Katselin ikkunasta alla olevia pumpulipilviä, auringonpaistetta.
Reittikoneen välilaskut Hampurissa ja Amsterdamissa. Silloin oli kolme ruokatarjoilua lyhyellä lento-osuudella. Viimeisellä osuudella Amsterdam-Pariisi- välillä jätin kahvin nisuineen väliin. Kauniit moniväriset Hollannin laajat kukkapellot oli kaunis väriläiskä. Tuumasin, että sieltä joulutulppaanien ja hyasintin sipulit saapuvat kauppoihimme. Innostunut äitini kotioloissa kasvatti muhkeat kukat joululahjaksi. Koreihin kukat, varpua, rusettia. Paketointia, kuskaamista pakkassäässä. Kukkapaketin mukaan korteissa äitini toivotti ”Hyvää Joulumieltä Mairen puutarhasta”.
Laskeuduttuamme en ollut ollenkaan varma tapaanko vastaanottajaa suurkaupungin lentokentällä. Yhteydenpito oli hidasta. Lentopostinakin lähetetyt kirjeet viipyivät matkalla viikon, puhelut kalliita, sähkösanomiin en aina luottanut.
Lentokoneessa juttelin Israeliin jatkavan opiskelijan kanssa. Verkkaisesti poistuimme lentokoneen takaosasta. Yhtäkkiä ystävän oli jatkettava tietylle portille. Oli orpo tunne, miten selviydyn.
Ajattelin seurata suomalaislentoemäntiä. Korkokenkien kopse vaimeni, sillä heidän kävelyvauhti oli ripeää. Jäin harhailemaan Pariisin vilkkaalle lentokentälle. Lähelläni oli luotettavan tuntuisia suomalaismiehiä. Rohkenin puhutella heitä. Jos minua ei olla vastassa, voinko liittyä heidän mukaansa keskustaan? Ilman muuta sopi. Huoleni pieneni hetkeksi. Portille lähestyessäni pälyilin sinne tänne näkyisikö tuttua ystävää? Väkijoukossa oli vastaanottaja. Kiittelin miehiä. Olin turvassa!
Paluumatkalla, kokemuksia rikkaampana, mietin runoa, jonka kirjoittajaa en tiedä: ”Hopeasiipi halkoo taivaan sineä, jättää taakseen pilvenhattaroita ja kiireen…”