Kohti uusia haasteita

Teksti: Alli Brummer, Lohja

”Hei, mummi!” iloinen ääni kuuluu puhelimesta, kun lapsenlapseni haluaa kertoa hänen ajankohtaisista asioistaan puhelimessa. Lapsen iloinen ääni heijastaa hänen mielentilaansa. Jotakin uutta on tulossa. Esikoulu alkaa. Reppu on jo pakattu valmiiksi ja kouluvaatteet on valittu. Enää on iltasadun aika, yksi yö, ja sitten hänestä tulee koululainen. Varhaislapsuus päättyy.

                      ”Jännittääkö?” kyselen. Ja pojan vastaus tulee pienen mietinnän jälkeen: ”Vähän”, hän sanoo. Pohdimme sitten yhdessä hänen kanssaan, miten myös toisten esikoululaisten mielissä on varmastikin samanlainen olo. Se ei haittaa. Elämään kuuluvat myös jännityksen hetket. Puhelun lopuksi toivotamme toisillemme ”Heipparallaa”. Se on samalla meidän tapamme ilmaista toisillemme, miten tärkeä ja rakas toinen on itselle.

                      Tuon keskustelun jälkeen mieleeni nousee monia muistoja lapsenlapsen varhaislapsuudesta. Miten sain ensi kertaa ottaa syliini tuon pikku tuhisevan käärön. Lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen viikko viikon jälkeen. Monet yhteiset ulkoilut, ensin vaunuissa, sitten rattailla. Lähimetsikön polkujen mutkat ja kuusten oksien tarkastelu ja kokeileminen, miltä terävät neulaset tuntuivat. Kukkien puhkeaminen pihamaalla. Niiden tuoksut. Välillä seurasimme ohi ajavia autoja ja arvuuttelimme niiden merkkejä ja autojen värejä. Jokainen päivä antoi uusia elämyksiä.

                      Pojanpojan sisäleikkeihin kuuluivat alusta alkaen autot. Niiden kanssa hän puuhasteli joka kerta, kun hän pistäytyi kylään. Enimmäkseen luvan kanssa, joskus salaa vanhemmiltaan, koska kotimme olivat vierekkäin. Opin pian tarkistamaan, oliko poika saanut kyläilyluvan, vai oliko syytä soittaa vanhemmille pikku karkulaisesta. Toinen pojalle tärkeä harrastus oli piirtäminen ja värittäminen. Taideteoksia syntyi jatkuvasti ja ihailimme niitä yhdessä. Jääkaapin ovessa oli pikkupojan vaihtuva näyttely. Lapsenlapsi rakastaa edelleen palapelien tekemistä. Ei haittaa, onko palapelissä kymmenen vai sata palasta. Yhä uudelleen nuo palaset löytävät oikean paikkansa ja kauniit kuvat valmistuvat. Löytämisen ja osaamisen riemu on käsin kosketeltavaa.

                      Meillä on ollut myös monia, hyviä keskusteluja. Lapsen kysymykset hämmästyttävät yhä uudelleen. Pienen pojan luottamus hyvään Taivaan Isään on kasvanut vähitellen. Kun hän on jäänyt yökylään luokseni, hän on halunnut lähelleen kaikki rakastamansa pehmolelut, erityisesti keltaisen leijonan. Monesti hän on hakenut yöpöydälle myös pienen matkaikonin, jossa on Jeesuksen kuva. Se kuva antaa hänelle turvallisen olon.

                      Olen kiitollinen kuluneista kuudesta vuodesta pojanpojan kanssa. Hän on tuonut elämääni lapsen rajattoman rakkauden ja hyväksynnän. Tapanamme on aina halata hänen tullessaan ja lähtiessään. On ihmeellistä, miten lapsi myös vaistoaa mummin mielentilat, ja on heti auttamassa ja ilahduttamassa.

                      Lapsen esikouluun lähtö on mullistus myös vanhempien elämässä. Opettajasta tulee uusi, tärkeä aikuinen. Koulussa lapsi oppii sosiaalisia taitoja ja saa uusia ystäviä. Hänen elämänpiirinsä laajenee. Pian varhaislapsuus on enää vain muisto. Kuitenkin se aika on lapsen kehityksen kannalta äärimmäisen tärkeä. Mitä siis isovanhemmat voivat tehdä? Rakastaa ja rukoilla. Siinä meillä onkin elinikäinen tehtävä. Jatketaan sillä tiellä myös lastenlasten esikoulun ja myöhemmin koulun  alkaessa.