Muisteluja

”Joka ei vanhaa tunne, ei hän uuttakaan ymmärrä.” 

 Teksti ja kuva: Terttu Laitinen 

Elin perheessä, josta isovanhemmat puuttuivat ja sukulaisvierailuja oli vain harvoin. Kun muilla vapaata, isällä kiireisintä. Koin kiusalliseksi, kun koulussa oli aineen otsikkona vain Mummolassa- aihe tarjolla. Mitä siitä osaan kertoa? Pakko sepittää jotakin paperille. Isovanhemmat olivat kuolleet ennen syntymääni. 

Kesälomallaan kotiseudulleen Itä-Hämeeseen isän mukaan pääsi joku meistä lapsista. Lyhyitä tapaamisia veljen ja serkun perheessä sekä pistäytyminen isovanhempiemme Abelin ja Elinin haudalla. Molemmat olivat syntyneet 1800-luvun loppupuolella. Isoisä kuoli isäni ollessa 6- vuotias. Leski lapsineen muutti Heinolaan. Lapset hajaantuivat opintojensa vuoksi eri puolille Suomea. 

Välillä isän puheissa kuulin lapsuusmuistoja, joulunvietosta, vanhempiensa harrastuksista jne. Kauppiaspariskunta helposti tutustui pitäjäläisiin. Myös heidän musikaalisuudellaan oli vankka merkitys kuorolaisena ja viulistina kyläläisten juhlissa. 

Vanhempieni kuoleman jälkeen, minulla oli mahdollisuus tutustua senkissä oleviin kätköihin. Oli koulutodistuksia, musiikkijuhlien ohjelmia, nuotteja, Sibeliuksen siunaustilaisuuden ohjelmalehtinen. Sibelius-Akatemian juhlasalissa kanttori-urkuri opiskelijoiden päättäjäisten ohjelma toukokuussa 1935, jossa isäni esitti Wagnerin Tannhäuser Laulu Iltatähdelle. Äitinsä Elin oli seuraamassa poikansa esitystä.  

Laatikoissa aarteita: sotilaspassi, kunniamerkit, suikka, vyö, valtakirja kanttori-urkurin virkaan, ammattilaisten ottamia studiokuvia. Yllättävän paljon valokuvia. Osassa nimi. Kuvan taakse ei sallittu kirjoituksia selventämään kuka kukin on.  Isä tiesi ja tunsi sukunsa ja se riitti. 

Hauraan paperin tekstissä kerrottiin, että isäni äiti Elin oli ostanut huutokaupassa alaikäiselle esikoiselleen upeat uusrenesanssi- huonekalut. Viipurilaista käsityötä.  

Tiesin, että Heinolassa setäni omakotitalon ullakolla ne perintöhuonekalut odottivat noutajaa vuosikymmenet. Huonekaluryhmään kuuluivat kolmiosainen sohva, kuusi punaisella sametilla verhoiltua tuolia, pari isoa käsinojallista tuolia. Lisäksi korkea musta ovaali pöytä ja kirjoituspöytä. Pöydällä hopeinen teline, jossa mustekynät ja upotettu mustepullo, pari lukollista laatikkoa. Kalustoon kuuluva jykevä senkki laatikoineen ja iso peili ovat serkkuni käytössä. 

Tämän ryhmän on tauluksi maalannut Pietarista Heinolaan muuttanut Tatjana von Schwanc. Hän oli todennut: ”Olen iloinen, että minun alani on juuri muotokuvamaalaus, muotokuva on oltava mallinnäköinen. Kukka-aiheet, Heinola-maisemat myös kiinnostuksen kohteina.” Olipa kätköissä muistona äidin sijaiskodin mökistä kiva öljyvärimaalaus. 

Kaapissamme on joitakin isoäidin käsitöitä. Valkokirjontaa valkoisella langalla, valkoiselle kankaalle. Kirjailtuja pellavaisia pöytäliinoja, tyynyliinoja, lakanoita. Korko-ompelu oli erittäin suosittua 1800-luvulla. Kuviot muodostavat kohokuvioita, jossa kuviot täytetään ja sitten päällystetään laakapistoilla.   

Taitavista käsitöistä voisi koota näyttelyn vaikkapa vanhainkodin, palvelutalon tiloihin. Ihailtavia taitoja vuosikymmenten takaa. Vaikka ”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet” toivon, etteivät miespolvet vaivu unholaan. 

Rohkeasti kirjoitin Joutsan Seutuun kysyen lukijoilta tietäisivätkö he isovanhemmistani mitään. Iloitsin saadessani yhteydenottoja. Iäkäs Kaisa opasti meitä kertoen, että he asuivat naapurissa. Hänen äitinsä oli Elinin paras ystävä. Kesällä kiersimme sukulaistemme haudoilla. Olen iloinen, että olen voinut jakaa tietoja pikkuserkullekin. Hän kiinnostui suvusta ja perusteellisen tutkijan ominaisuudessa julkaisi paksun kirjankin. Mielenkiintoisilla sukutapaamisilla on laajempi merkitys. 

Unelmointia ei kannata unohtaa. Se luo mieleen myönteisiä kuvia tulevaisuudesta.