Pieniä aarteita elämäni polulta
20.8.2026
Elämässämme merkitykselliset muistot saattavat löytyä pienistä asioista, kokemuksista. Ehkä ne liittyvät yhteiseen kahvihetkeen, ystävän rohkaiseviin sanoihin, kiireettömään iltaan tai saatuun pieneen aarteeseen. Nuoruudessamme 1950–60-luvuilla elettiin melko niukasti. Ehkä senkin vuoksi pienet aarteet ovat jääneet erityisellä tavalla mieleen.
Teksti ja kuvat: Terttu Laitinen
Söpö saippuanukke
Pakkaspäivänä äiti kutsui kahville tutun postiljoonin, joka maitokärryillä kuskasi kantopiirimme päiväpostia. Posti-Aune antoi minulle pikkupaketin. Innoissani avasin käärön, josta kuoriutui söpö saippuanukke. Ihana nukenmuotoinen hajusaippua. Usein kävin nuuhkimassa ja varmistamassa nuken piilopaikan. Tallella oli. Säästin sen käyttöönottoa.
Kiiltokuvat ja muistokirja
Tärkeisiin aarteisiin lukeutuivat myös kiiltokuvat ja muistokirja. Ilmeisesti sain sen joululahjaksi vuonna 1956. Tytöt toivoivat kavereilta kiiltokuvaa värssyn viereen. Hilekiiltokuva oli hieno. Pikkurahalla sain ostaa jokusen kiiltokuvan läheisestä kirjakaupasta. Valitsin hartaudella muutaman kukkakuvan, joita itsekin liimasin kaverin muistokirjaan musteella kirjoittamani värssyn viereen. Kauppias ei rikastunut ostoksestani.
Ensimmäiset sukkahousut
Kartanon emäntä Tampereen tuliaisena ojensi ensimmäiset sukkahousuni. Vuonna 1969 käytettiin vielä joustamattomia, saumallisia nailonsukkia. Toisinaan sauma kiemurteli ties missä ja silmäpakoja korjattiin kynsilakalla. Nyt hyödynnettiin uutta tekniikkaa kuitua kihartamalla ja joustavasta langasta valmistettiin sukkahousut. Ei tarvittu liivejä nappeineen.
Karkkipussi
Uudenvuoden aattona Tampereen ystävätäti saapui maalle. Hän otti käsilaukustaan karkkipussin, jossa erinäköisiä ja kokoisia makeisia. Pussinsuuta avattiin ja vain yksi kierros namuja tarjottiin ja saman tien se sulkeutui lausahduksen kera: ”En minä nuukuuttani, mutta ajattelen teidän hampaitanne.” Olimme aiemmin tottuneet tuollaisen pussin sisällön jakamaan kristillisesti kolmeen osaan. ”Jos säästää saadessaan niin on ottaa tarvittaessa”.
Mikäli jako ei mennyt tasan, ylimääräiset karkit sai jakaja. Illalla lapsosille ei suotu vieraan taholta pientä iloa hetken katsella taivaalle sujahtavia raketteja, räiskettä, vaan oli hakeuduttava kiltisti untenmaille.
Sormus
Olin aivan ihmeissäni, kun rehtori kutsui minut käsityötunnilta käytävään. Hän vain kysyi, onko minulla sormusta. En omistanut sellaista. Koska olin ”keskivankka” koetin kookkaan opettajan sormusta. Oltiin vaiti. Kevätjuhlassa opettajakunnan valinta osui minulle ja sain ns. kultaisen Ryhtisormuksen, jossa ruusukvartsikivi. Kauniisti tekstatussa kortissa teksti ”Palkinnon saa sellainen tyttö- tai poikaoppilas, joka on koulun opettajien arvostelun perusteella katsottu esimerkillään, henkisellä ja siveellisellä ryhdillään vaikuttaneen kasvattavasti toveripiirissään...” Huh, huh! Täytinkö minä todella nuo vaatimukset? Saatoin hivenen erottua siinä, kun oppilaana säestin harmonilla aamuhartauksissa virsiä välillä primavistanakin ja esiinnyin alttona koulun kuorossa.
Koulussa hiouduimme, saimme sydänystäviä. Edelleenkin kurssitoverit tapaavat toisiaan. Tervehdyksiä lähetellään, kuulumisia vaihdetaan. Luokkapuserossamme lause We leave no stones unturned (Vierivät kivet eivät sammaloidu)- lause pitänee paikkansa.
Korulipas ja koru
Bretagnelaisessa korulippaassa säilytän pieniä muistoesineitä, joista osan niistä olen saanut kirjeenvaihtokavereilta. Dares Thaimaasta lähetti syntymäpäivälahjaksi kauniin siemenkorun. 1960-luvulla Thaimaa minulle lähes tuntematon. Äiti kuuli nimen väärin ja innoissaan huudahti: paketti Taivaasta!
Kesällä vuonna 1963 kotipitäjässäni tutustuin kalifornialaisperheeseen. Perheen isä oli saavuttanut seiväshypyssä hopeasijan Rooman kesäolympialaissa 1960. Kielitaidottomana pyysin veljeäni kääntämään lyhyitä lauseita. Niitä sitten tankkasin matkimalla. Oli tarve sanoa jotakin englanniksi. Hienoa ja huvittavaa! Edistyin kieliopinnoissa ja kymmenen vuoden kuluttua tapasin Helsingissä sapattivapaata viettävän perheen. Emaloitu koru takissani muistuttaa ystävyydestä.
Uimakandidaattimerkki
Kesällä lapset riensivät uimakouluun. Vilskettä ja hauskaa olikin leikkien ja harjoitellen. Halusin suorittaa uimakandidaattitutkinnon. Se oli arvostettu ja tavoitteellinen kansalaistaito. Monenlaiset tehtävät onnistuivat, mutta maantiesillalta kolmesta metristä hyppy sameaan jokeen pelotti. Seuraavana kesänä uudet haasteet ja vaadittava hyppy onnistui telineestä. Sain solmia pajuseppeleen ja ommella vaatimattomaan uimapukuuni uimakandidaattimerkin. Olin aikonut jatkaa uimamaisteriksi, mutta hyppykorkeus pilasi mahdollisuuteni. Äiti nauroikin: ”Meidän Likka on hyppyä vaille uimamaisteri”. Tammenlehväseppele jäi sitomatta, mutta kahiseva pajuseppele sekä todistus ovat edelleen tallella. Promootio joenrannassa oli juhlallinen ja mieleenpainuva kokemus.