Pikkukanttori tositoimessa

Teksti ja kuvat: Terttu Laitinen

Lapsuudessani pääsääntöisesti suvella vietettiin häitä. Kauniin sään vallitessa ulkona nautittiin pitopöydän antimista. Suomenlippu liehui, juhannusruusut tuoksuivat. Kun suuret ikäluokan nuoret perustivat perheitä, vihkipareja riitti.

Urkuparvi on minulle hyvinkin tuttu. Olinhan jo pienestä isän apulaisena pillejä virittämässä. Hän piiloutui urkukaappiin ja ohjeen mukaan painoin sormion tiettyä kosketinta. Sitten alkoi kilkutus ja pian pilli oli vireessä. Pitihän kuningassoittimen pillien soida virheettömästi.

Sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen oma-aloitteisesti istahdin urkupukille isän vielä vaihtaessa urkukenkiään. Oli varmistettava, että kirkkosali oli tyhjentynyt. Kamalaa, kun Likka painelee koskettimia täydellä teholla välillä eri sormioilla ja sitten täräyttää fagotin jalkiolla. Taisin liian innokkaana saada tuntumaa, kun opit vähäiset. Isä kauhistui. Kirkon akustiikkaa on kehuttu.

Pikkuhiljaa luulin hallitsevani urkusoiton alkeet seuratessani ammattilaista. Joskus kelpasin pikkusijaisuuksiin, kun pätevää muusikkoa ei ollut saatavilla.

Oli juhannus tulossa vuonna 1968 ja entinen naapuri pyysi minua, poikansa leikkikaveria, soittamaan häämarssia. Ensin pyristelin vastaan. Meidän perhe oli kutsuttu häihin. Sulhasen äiti nimenomaan halusi minut urkuriksi. Isä ei oikein ilahtunut asiasta. Ehdotin perhettämme istumaan kirkossa näkösällä, ettei jäisi epäselväksi kuka parvella touhuaa. Sulhasen äiti valokuvaamonsa studiossa lupasi kiitokseksi ikuistaa minut (kuvat alla).

Häämarssivalikoimani oli melko suppea: Mendelsshon, Kuula, Melartinin Prinsessa Ruususta ja Händelin Fantasia. Pian sain kutsun urkuriksi toisen naapurin, koulukaverini vihkiäisiin.

Opistoaikana luokkatoverimme olivat hyvin eloisia ja luovia. Järjestettiin iltamia tulevaa luokkaretkeä varten ja pääsymaksut kartuttivat matkakassaa. Koko kurssi puhalsi yhteen hiileen omilla kyvyillään. Minulla riitti musisointia. Kun sitten kurssitoverimme avioituivat opiskeluaikana, oli kai näyttöjen perusteella helppo kysyä halukkuuttani heidän häiden urkuriksi.

Kavereiden vihkiäisiä pidettiin eri puolella Suomea. Olin kesätöissä Suomenlahden rannikolla. Sieltä yritin matkustaa eri pitäjiin. Oli käytettävä yleisiä kulkupelejä.

Linja-auton päätepysäkillä hortoillen haeskelin kirkkoa. Onkohan ovet auki, entä urut? Kirkko tyhjä. Heti vaan oli otettava tuntumaa urkuihin. Kaikki urut ovat erilaiset, äänikerrat, kosketus yms. Akustiikka vaihtelee. Koristelija, luokkatoverimme, ilmoitti kuuluvuudesta. Entä yksinlaulu säestyksineen. Ei ketään kuulijaa. Yritin valita sopivat äänikerrat tilanteen mukaan.

Minulle oli kerrottu missä sijaitsee lähinnä kirkkoa oleva pysäkki. Poistuin autosta liian aikaisin.  Missä kirkko? Ei sulhoa vastassa. Hikipäässä pelokkaana riensin kirkon parvelle.  Harjoitellessani sulho juhlatamineissaan ilmestyi parvelle pelonsekaisin tuntein ja huokaisi helpotuksesta nähdessään minut. Kauhu laimeni ja kaikki hyvin. Tämänkin parin liitto on kestänyt vuosikymmenet jakaen yhdessä ilot ja surut.

Uusia tilauksia sain. Välillä oli kieltäydyttäväkin kulkuvaikeuksien vuoksi.

Miten uskalsin vastaanottaa tehtävän? Tiesin olevani epäpätevä, mutta kysyjäkin tiedosti sen. Tietenkin lipsahdukset mahdollisia, vaikka olin harjoitellut paljonkin. Aina kyseessä uusi, ainutlaatuinen tilanne. Hauskaakin oli ja mukavat muistot!

Myös kurssikuoromme esiintyi häissä. Olin valinnut hilpeän moniäänisen eestiläisen kansansävelmän Hääiloa.

”Voi tätä elämän onnea, voi tätä juhlien aikaa. Voi tätä iloa riemua, kun torvet kutsuen kaikaa. Tril-lal-la, tral-lal-la,  kuljetaan hääsaatossa. Ota pillis käteen ja astu meidän eteen...”

Pitopöytään kutsuttaessa iloinen laulukehoitus: ”Pidot alkaa, pidot alkaa, kuule emäntäinen...” Maatalon asukkaille duettona ruotsalainen kansanlaulu ”Pikkuinen paimen nyt kenkäsi jalkaan, lehmien lypsy jo, lypsy jo alkaa! Ensin Muurikki, sitten Puurikki. Soita, soita torveen! Lehmät vie kauaksi korpeen”. Eläväinen laulu kaipasi lehmänkelloa, tuohitorvea, hauskaa rekvisiittaa. Viimeisessä säkeistössä muistutetaan vierailijoille, että ”pidot päättyy, pidot päättyy...”

Joskus kirkkomuusikon ammattikin kävi mielessäni, mutta musiikkiopinnot olisi pitänyt aloittaa varhain. Mielestäni oma isä on liian läheinen opettaja ja pianotuntien antajia oli vähän siihen aikaan. Olisi pitänyt viikoittain kulkea kaupunkiin musiikkiopistoon. Harrastin itseohjautuvaa oppimista.

Hyräilen mielessäni ruotsalaista Mälarö kyrka-iskelmää (Vanha holvikirkko), joka kertoo pikkukanttorista. ”Kun ilta tullut on. Urut soi kylä nukkuu... Soi parvelta nyt Bach...Hän kanttoriksi aikoo, vaikka soittaa itselleen...”